”Hyvät koekaniinit!” Näin aloitti professori Alho Alhoniemi suomen ja sen sukukielten koulutusohjelman esittelyluennon syyskuun 9. päivän aamuna vuonna 1980. Istuin viidenkymmenen (sic!) vastavalitun joukossa Fennicumin valoisassa luentosalissa innoissani uudesta elämänvaiheesta ja lukiolaisesta yliopisto-opiskelijaksi muuttuneesta identiteetistäni. Edellisellä viikolla oli osallistuttu yliopiston ja tiedekunnan infoluentoihin ja opiskelijatuutorin vetämiin esittelykierroksiin, mutta nyt päästiin vihdoin itse asian ääreen. Yliopistotutkintojen tuoreet mullistukset olivat jo kaikkien tiedossa, joten professorin kitkerä alkutervehdys ei herättänyt ihmetystä – joskaan ei juuri vakuuttanutkaan.
Suomessa oli 1970-luvun puolivälistä alkaen valmisteltu korkeakoulujen tutkinnonuudistusta, jolla tavoiteltiin – kuinka ollakaan – tehokkuutta: opiskelijoiden nopeampaa valmistumista ja rakenteeltaan yhtenäisempiä tutkintoja. Lisäksi haluttiin myös tiivistää kovin teoreettisiksi ja kapea-alaisiksi
miellettyjen yliopisto-opintojen suhdetta yhteiskuntaan ja sen ongelmiin. Humanististen alojen tutkinnonuudistus tuli voimaan siis juuri samana syksynä, kun aloitin omat opintoni Turun yliopistossa. Opettajien joukossa oli havaittavissa jotakuinkin epäilevää suhtautumista uudistuksen onnistumismahdollisuuksiin.
Edeltävät sukupolvet olivat saaneet valita opintosisältönsä varsin vapaasti tiettyjen raamien sisällä. Humanististen tieteiden kandidaatin ja filosofian maisterin tutkintoon oli tarvittu vain jokin pääaine, vapaasti valittavat sivuaineet ja kieliopinnot. Opetussuunnitelmat oli rakennettu tarpeellisiksi katsottujen sisältöjen, ei mitattavien laajuuksien pohjalta. Peruskoulun ja lukion suomenopettajan pätevyyteen edellytettiin auskultointia, mutta se oli muista opinnoista irrallinen kokonaisuus. Monilla ennen meitä 1980-luvun opiskelijoita valmistuneilla suomenopettajilla saattoikin aineyhdistelmässään olla paitsi kirjallisuutta myös esimerkiksi historiaa tai folkloristiikkaa.
Tuossa kokemassani 1980-luvun tutkinnonuudistuksessa puserrettiin opintojen rakenne opintoviikoin mitoitetuiksi koulutusohjelmiksi, joissa HuK-tutkintoja ei enää suoritettu vaan opiskelu tähtäsi 160 tai 180 opintoviikon laajuiseen filosofian kandidaatin tutkintoon. (Yksi opintoviikko vastasi noin kahta nykyistä opintopistettä.) Suomen ja sen sukukielten koulutusohjelmassa oli kaksi suuntautumisvaihtoehtoa: aineenopettajan (180 ov.) ja yleinen (160 ov.) suuntautumisvaihtoehto. Ero tutkintojen laajuudessa johtui siitä, että auskultointia edelleen pidettiin ikään kuin erillisenä, pätevöittävänä lisäopintona. Suuntautumisvaihtoehdon valinta tehtiin viimeistään toisen opintovuoden aikana. Itse valitsin yleisen vaihtoehdon, koska en todellakaan halunnut opettajaksi. (Elämähän päätti kuitenkin toisin, ja päädyin mieleiseeni työhön yliopistonlehtoriksi, vaikkakin ilman pedagogisia opintoja.)
Uutta suomen ja sen sukukielten koulutusohjelmaa toteutti suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos. Nykyisenkaltaista kielten laitosta ei siis ollut olemassa, vaan oli laitos, jonka oppiaineita olivat suomen kieli, suomalais-ugrilainen kielentutkimus, fonetiikka, yleinen kielitiede ja puheoppi. (Näistä fonetiikka on sittemmin siirtynyt toiseen tiedekuntaan ja yleinen kielitiede ja puheoppi lakkautettu.) Yleisessä suuntautumisvaihtoehdossa sai pääaineeksi valita minkä hyvänsä edellä mainituista oppiaineista lukuun ottamatta puheoppia, josta oli tarjolla vain perusopinnot. Äidinkielenopettajaksi suuntautuvilla oli vähemmän vaihtoehtoja: pääaineeksi piti valita suomi tai kotimainen kirjallisuus, joka sisältyi siis koulutusohjelmaan, vaikka oppiaineena sijaitsikin eri laitoksessa. Lisäksi aineenopettajan pätevyyteen vaadittiin puheopin ja kasvatustieteen opinnot.
Saimme siis heti opintojen alusta alkaen totutella paitsi termejä vilisevään hallintojargoniin myös henkilökunnan jatkuvaan päivittelyyn siitä, miten tutusta ja selväpiirteisestä oli siirrytty vaikeaselkoiseen ja kaoottisia yllätyksiä eteen tuovaan ympäristöön. Tästä kaikesta huolimatta meille opiskelijoille yliopistossa viettämämme aika oli ainutlaatuista. Emme tienneet muusta muuten kuin opettajien puheiden perusteella. Monimutkaisesta pää- ja sivuaineiden päällekkäisestä luento- ja harjoitusryhmäpalapelistä ainakin itse selvisin mainiosti lukukausien alussa ilmestyneen, toimistosihteerin koostaman erinomaisen Vihi-lehden avulla. Paksu, sinikantinen humanistisen tiedekunnan opinto-opas sisälsi kaiken tutkinnon suorittamiseen tarvittavan tiedon yksissä kansissa ja loogisessa järjestyksessä. Tämä yliopisto-opiskelijan raamattu olikin ahkerassa käytössä. Internetistä ei osattu vielä edes uneksia.
Me tiedekunnan opiskelijat jouduimme suorittamaan noin 25 opintoviikon edestä yhteisiä yleisopintoja, joista osa oli kaikille humanisteille yhteisiä, osa koulutusohjelmakohtaisia. Ihka ensimmäinen yliopistossa suorittamani tentti kuuluikin juuri näihin tiedekunnan yhteisiin yleisopintoihin. Professori Veikko Litzen piti kulttuurihistorian intensiivikurssin, jonka tenttiin piti luentomuistiinpanojen lisäksi lukea paksu englanninkielinen teos. Heti siis syvään päätyyn! Saatoin todeta ilmoitustaululla olleesta, kaikki hyväksytyt suoritukset avoimesti kertoneesta tenttituloslistasta, että tentti meni surkeasti, mutta läpi se meni kuitenkin. Samalla huomasin, etteivät ne kaikkien muidenkaan tulokset kovin ihmeellisiä olleet. Suoritetuista opinnoista käytiin hakemassa merkintä opintokirjaan kurssin opettajalta hänen ilmoittamanaan vastaanottoaikana. Litzenin puumerkki komeilee ylimmäisenä opintokirjani sivuilla (ks. kuva 1).
Kuva 1: Opintokirjani ensimmäinen aukeama. Tiedekunnan yhteisiin yleisopintoihin on merkitty kirjallisen ja suullisen viestinnän kurssit, johdatusta opettajan tehtäviin sekä logopedinen ohjaus. Paitsi kulttuurihistoriaan, meitä johdatettiin myös tieteelliseen ajatteluun sekä Suomen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Kieliopinnot – itselläni ruotsi, englanti ja saksa – merkittiin opintokirjassa omaan kohtaansa, mutta ylimääräisinä kieliopintoina suorittamani saksan harjoituskurssi, saksan kielen rakenteen kurssi sekä venäjän alkeis- ja jatkokurssi luettiin yleisopintoihin. Arvosteluasteikko oli 1–3, ja myös plussat ja miinukset olivat käytössä.
Omaan aineyhdistelmääni valitsin pääaineeni suomen lisäksi fennougristiikkaa ja yleistä kielitiedettä. Sen tarkemmin miettimättä ja opiskelukavereita matkien suoritin myös kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot, joita en varsinaisesti olisi tarvinnut, koska minusta ei tullut äidinkielenopettajaa. Ilman näitä opintoja en kuitenkaan ikinä olisi syventynyt niin moniin kotimaisiin klassikkoteoksiin ja saanut pelkkää lukio-opetusta rikkaampaa näkökulmaa suomalaiseen kulttuuriin. Ylipäätään voi sanoa, että kaikista kursseista, joilla olen ollut, on ollut jotain hyötyä. Kaikki eivät olleet kiinnostavia ja jotkut tuntuivat ehkä silloin turhilta, mutta kaikista olen oppinut jotain. Ellen muuta, niin jotain itsestäni.
1980-luvun opiskelijan vahvuuksiin kuuluivat hyvät istumalihakset ja vikkelä käsiala (ks. kuva 2). Kurssit pidettiin pääasiassa luento-opetuksena luentosalissa. Liitutaulu ja piirtoheitin (sellainen laatikkomainen härveli, jossa oli lamppu ja kalvoille kirjoitettua tekstiä valkokankaalle heijastava peili) olivat opettajien tärkeimmät työvälineet, ja monisteita jaettiin vain harkitusti. Luennointityylit olivat persoonallisia: Esimerkiksi Päivi Rintalan luennot suomen murteista, suomen sanaston rakenteesta ja kehityksestä sekä nimistöntutkimuksesta olivat johdonmukaisia ja perusteellisesti valmisteltuja, mutta hän luki ne suoraan paperilta sanatarkasti. Tärkeimmät termit hän kirjoitti kateederin takana olevalle, lähes koko seinän levyiselle kaksikerroksiselle liitutaululle kauniilla käsialalla. Se, joka pysyi hereillä ja jonka kynäkäsi kesti, pystyi Rintalan luennoista kirjoittamaan hyvät muistiinpanot luentolehtiöönsä. Toisaalta oli opettajia, jotka selvästi tiesivät luentojensa aiheesta paljon, mutta luennointi tuntui etenevän joskus vähän poukkoilevasti sivupoluille harhautuen. Jonkinlaisten omien muistiinpanojensa tuella he harharetkistä huolimatta rakensivat yleensä luennosta ymmärrettävän kokonaisuuden. Piti vain kuunnella tarkalla korvalla ja pyrkiä itse jäsentelemään opettajan tarjoilemaa tietoa loogisiksi muistiinpanoiksi. Jos joutui olemaan luennolta poissa, kaverin muistiinpanot olivat ainoa tapa saada selville, mitä luennolla oli puhuttu.
Kuva 2: Yleisen kielitieteen assistenttina 1980-luvun alussa toiminut Kaisa Häkkinen oli äärimmäisen selkeä luennoija. Tässä tekoälyä ja kielimalleja käsitteleviä muistiinpanojani Kaisan pitämältä Yleisen kielitieteen perusteet II -luennolta keväältä 1981.
Eri opetustyyleistään huolimatta koin opettajani kaiken kaikkiaan innostaviksi ja ajatteluprosesseihin mukaan tempaaviksi. Muistan lämmöllä muiden muassa fennougristiikan henkilökohtaisen ylimääräisen professorin Eeva Kangasmaa-Minnin sijakieliopin sekä aspektologian kursseja. Mieleenpainuvia olivat myös yleisen kielitieteen professorin Esa Itkosen luentokurssit. Keskeiset pakolliset kurssit, kuten Aapo Taimisen ja Markus Lahden pitämät nykysuomen rakenteen kurssit, koostuivat koko lukukauden kestäneistä yhteisistä luennoista ja jokaviikkoisista harjoitusryhmistä. Nämä kurssit vastasivat nykyisiä äänne- ja muotorakenteen sekä lauseopin kursseja. Yhteisiä aihepiirejä suomen kielen nykyopintojen kanssa on paljon, mutta kurssien nimet, laajuudet ja sijoittumiset opintokokonaisuuksiin ovat aikojen kuluessa vaihdelleet. Me opiskelimme sellaisia kursseja kuin kirjasuomen kehitys, suomen kielen historiallinen tausta, suomi kielikunnassaan, suomen kielen funktionaalinen ja sosiaalinen vaihtelu, viestintä ja tyylioppi sekä äidinkielen omaksuminen. Suomen opintoihin kuului myös itämerensuomalaisia kieliä. Viron opinnot olivat pakollisia, ja lisäksi tarjolla oli vaihtelevasti valinnaisia kielikursseja niin suomen kuin tietysti myös fennougristiikan puolella.
Fennougristiikassa meitä oli pieni joukko innokkaita unkarin kielen opiskelijoita, joille unkarin lehtori Gizella Labádi suunnitteli auliisti erilaisia kielen ja kulttuurin kursseja. Opiskeluaikojeni parhaimmista muistoista saankin kiittää unkarinopintojani, sillä Debrecenin kesäyliopiston kielikurssi oli unohtumattoman hieno kokemus. No, tietysti kaikki muutkin opiskeluaikaiset reissut Euroopassa – niin Interraililla Eurooppaa kierrellen, Italiassa aurinkolomaillen kuin myös nuorten fennougristien kongressissa – olivat ikimuistoisia elämyksiä (kuva 3).
Kuva 3: Opiskelijabudjetillakin pääsi näkemään ainakin Eurooppaa, koska juna- ja lentolippuja myytiin opiskelijahintaan ja eurooppalaisella opiskelijakortilla hostellit olivat halpoja. Rakastuin Venetsiaan.
Yksi merkittävä ero nykypäivän suomen opintoihin verrattuna oli pakollinen kenttätyö aineopintovaiheessa. Saimme valita harjoitustyön aiheeksi joko murresanaston tai paikannimistön kenttäkeruun. Itse kiertelin neljännen opiskeluvuoteni kesällä Parkanon Vahojärvellä talosta taloon haastattelemassa isäntiä ja emäntiä lähiseudun paikannimistä. Mukavien, yleensä kahvikupposen ääressä vietettyjen juttutuokioiden lomassa tekemäni muistiinpanot ja karttamerkinnät kirjoitin syksyllä puhtaaksi nimilipuille, jotka toimitettiin sitten karttaliitteineen ja keruukertomuksineen Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen Nimiarkistoon.
Valokopiointi ei ainakaan opintojeni alkuvaiheessa ollut aivan yksinkertaista, koska kopioitavat tekstit piti naputella kirjoituskoneella niin sanotuille vahaksille eli arkille, jossa oli päällimmäisenä ohut vahamainen paperi, välissä hiilipaperi ja alimmaisena paksuhko aluspaperi. Jos erehtyi tekemään pienen virheen, piti korjauslakalla tukkia vahapaperin väärät kirjaimet. Jos tekstistä sattui vaikkapa jäämään kokonainen rivi tai lause vahingossa pois, ei auttanut muu kuin aloittaa uusi arkki ja kirjoittaa kaikki uudelleen. Oma parikymmensivuinen proseminaarityöni monistettiin seminaarin osanottajille vielä tällä, nyt tosi vanhanaikaiselta kuulostavalla tekniikalla. Gradun kirjoitinkin sitten jo sähkökirjoituskoneella, jonka ostin Suomen Tietotoimiston (STT) aluetoimittajana tienaamillani palkkarahoilla. Siinä oli myös ns. korjausnauha, joten pikkuvirheiden korjaaminen kävi paljon aiempaa helpommin. Tietokoneeseen ja tekstinkäsittelyyn olin toki tutustunut jo siinä vaiheessa STT:ssä, mutta joka kodin laitteiksi ne olivat vielä liian kalliita.
Yliopisto-opiskelu oli toki kivaa – jopa niin kivaa, että päädyin lopulta yliopistoon töihin –, vaan eipä tuo aika olisi muistelemisen arvoista, ellei olisi ollut yliopiston ulkopuolista elämää. Luentojen välissä kipaistiin kahville Fennicumia vastapäätä Henrikinkadulla sijaitsevaan kurssikirjaston rakennukseen, ja
lounaalla käytiin muun muassa (nyt jo puretussa) Gadoliniassa Porthaninkadun ja Piispankadun risteyksessä. Sokerina pohjalla: Iltaisin ja viikonloppuisin nautittiin disco- ja keikkatarjonnasta. Paikkoja, joissa pidettiin opiskelijabileitä ja joissa kävi hyviä bändejä, oli monia: Kåren, Iskeri, osakuntien Osis, hotelli Ikituuri Ylioppilaskylässä, Teku, Monttu… Näissä kävi soittamassa niin Eppu Normaali, J. Karjalainen, Kauko Röyhkä, Lapinlahden linnut kuin monet, monet muut tunnetut ja vähemmän tunnetut laulu- ja soitinyhtyeet. Opiskelijajärjestöt eivät 1980-luvulla ainakaan oman muistini mukaan pitäneet vuosijuhlia, mutta Kanta ja Sugri, kuten muutkin ainejärjestöt, järjestivät bileitä (joskus jopa Fennicumin tiloissa!), ja välillä niihin kutsuttiin myös laitoksen henkilökuntaa. Kannan taloudenhoitajana ja Sugrin puheenjohtajana toimiminen tarjosi oivan tavan tutustua opiskelukavereihin ja oppia monia myöhemmässä elämässä tärkeitä yhteiskuntataitoja.
Kun katselee nyt kymmenettä vuotta tyhjillään seisovaa Fennicumia ja muistelee sen aulan vuotavaa kattoa ja lasiseinäisessä monistushuoneessa vahtia pitäneen Gunnelin valtavaa postikorttikokoelmaa, tuntuu välillä haikealta. Kun miettii jo ajat sitten purettua Jusleniaa (sen paikalla pröystäilee nykyisin massiivinen Aurum), jossa sijaitsivat esimerkiksi fonetiikka, kotimainen kirjallisuus ja moni kieliaine, tajuaa, miten paljon muutoksia mahtuu siihen lyhyeen aikaan, joka alkoi oman nimen löytämisestä koulutusohjelmaan valittujen ”koekaniinien” listalta Fennicumin ovesta ja päättyy aktiivisen työuran
viimeisiin kuukausiin. Tutkinnonuudistuksia on tehty, hallintorakenteita myllätty, opetuksen sisältöjä ja tavoitteita muokattu, työvälineet ovat vaihtuneet ja työtavat muuttuneet, on muutettu taloista toisiin ja huoneista toisiin, on kannettu muuttolaatikoita ja heitetty kirjoja roskiin, on valmistuttu, on päästy töihin ja on jääty eläkkeelle.
Vaikka joskus toisin tuntuu, pysyvää ei kuitenkaan ole vain muutos. On ydin, joka pysyy. Uteliaisuus, tiedon jano, oppimisen huumaava ilo sekä yhteys entisiin, nykyisiin ja tuleviin sukupolviin tieteen ja tradition opastamana. Jään syksyllä eläkkeelle hyvillä mielin ja vakuuttuneena siitä, että te nykyiset opiskelijat selviydytte hienosti kaikista niistä muutoksista ja mullistuksista, joita tämä ja tulevatkin päivät tuovat eteenne.
Virkistin muistiani seuraavien lähteiden avulla:
Hakanen, Aimo & Alhoniemi, Alho 1996: Suomen kielen ja sen sukukielten opetus ja tutkimus Turun yliopistossa: 75-vuotishistoriikki. – Sananjalka 38, 177–206.
Leino, Pentti 1980: Tutkinnonuudistus toteutuu – yliopisto-opinnot muuttuvat. – Virittäjä 84:3, 276–281.
Niemi, Mikko 1979: Tutkinnonuudistuksen kaksi aaltoa. – Politiikka 20:1, 3–7.
Opintokirja. Paula Sjöblom s. Papunen. Merkitty Turun yliopiston opiskelijaluetteloon 2.9.1980. Turun yliopisto, humanistinen tiedekunta. (Kirjoittajan hallussa.)
Paula Sjöblom
Kirjoittaja on nyt eläkkeelle jäävä yliopistolehtori.