Miksi minut vietiin aina
rakennuksiin
joissa oli sameaa vettä
ja lasilaatikoihin ahdettuja
apeita kaloja?
Sanoit aina että katsopa tuota
Yhtäkkiä olen jo vanha
ja kävelen sillalla uinunein aistein
ja kysyn niin kuin haltioitunut lapsi,
valmiina lainaamaan kaikkia maailman ääriä,
että olenkohan koskaan nähnyt
noin sinistä merta
tai noin vapautunutta kalaa
(Vapautunutta kalaa, 15.8.2023)
Ajattelin avata teille hiukan (runo)maailmaani. Yllä oleva runo Vapautunutta kalaa on takavuosien kuvaus uudesta mahdollisuudesta. Mitä se merkitsee sinulle, en tiedä, ja se onkin runoissa parasta. Runo on taiteenlaji. Se on kirjallisuutta ja erilaisten maailmojen luomista. Kyllä minä olen sitä mieltä, että jokaiseen tilanteeseen sopii jokin runo.
Jos minusta jonain hyvänä päivänä valmistuu viimein äikänopettaja, kirjoitutan tunneillani niin paljon runoja, että niillä saa täytettyä koko luokan seinät. Runoja pitäisi käyttää enemmän ja laittaa näkyville, antaa lahjaksi ja pyytää. Ne antavat voimaa, inspiroivat ja voivat sanoittaa vaikeitakin tunteita. Oli se sitten vaikka vain lohduttava aforismi kaupoissa myytävässä syntymäpäiväkortissa, kyllä se voi kantaa.
Kielikuvien tykitys proosassa voi tuntua tunkkaiselta, mutta runoihin se sopii. Metafora perinteisessä metaforatutkimuksessa tarkoittaa kahden eri merkitysalueen sekoittumista, jolloin näiden kahden asian välille syntyykin täysin uusi yhteys. Tällöin runoilija voi kirjoittaa rakkaudesta erilaisin ”piiloviestein”. Se on ihanaa, salamyhkäistä ja antaa mahdollisuuden lentää.
Tällä hetkellä odottelen kustannustoimittajan vastausta uuden rukokokoelmani käsikirjoitukseen. Kyllä minun sormeni aina syyhyävät saada kirjoittaa lisää. Olen julkaissut yhden runovihkosen syksyllä 2022, mutta jotenkin tunnen, ettei tämä vielä tähän jää. Mutta jos jää, aion vain Suudella sitä mitä jää – siinäpä se esikoisteoksen nimi tuli näppärästi samalla.
Ystäväni kysyi taannoin, että mitä seuraavaksi, nyt kun kirjakin on julkaistu. Minua niin nauratti. Ehkä olen jo urani huipulla, myynyt kymmenen kirjaa. Sitten Turun opiskelijakollega pyysi minua kirjoittamaan vieraskynän Kielekkeeseen. Nyt sitä vasta oikein ollaankin huipulla. <3
Vaikka runojen kirjoittaminen ja ajatustyö saattaa joskus tuntua hyvinkin abstraktilta, se on toisinaan myös hyvin konkreettista. On tämä runoilijan tie ollut introvertin sielulle kaikkea muuta kuin kotona yksin hiljaa istumista. Se on ollut ihan oikea seikkailu. Runojen maailma on johdattanut minua erilaisiin luoviin projekteihin, joten niitä odotan tuleviltakin vuosilta. Olen saanut uusia ystäviä, toiminut mallina, tehnyt videoprojekteja ja kirjoittanut runoja tuntemattomien ihmisten kanssa. Olen haaveilijatyyppiä, ja haaveilu ja runoilu kulkevat aina käsi kädessä.
Inspiroivaa lukuvuoden loppua
Riina
Riina Varjola
Kirjoittaja kolmannen vuoden kirjallisuuden opiskelija Itä-Suomen yliopistossa, joka suorastaan hengittää 1900-luvun alun uusromantiikkaa.