Vuosi takaperin luin sosiaalityön pääsykokeeseen ja haaveilin opiskelupaikasta Helsingin yliopistossa. Haave tuntui kaukaiselta, sillä aloituspaikkoja oli vain vähän enkä ollut enää ensikertalainen hakija. Luonnollisesti epäonnistuminen pelotti, mutta toisaalta myös mahdollinen onnistuminen herätti ristiriitaisia tunteita: aioinko todella vaihtaa alaa ja kaupunkia?
Tuossa kohtaa olin asunut Turussa 24 vuotta, ja suomen kieltä olin opiskellut kaksi vuotta. Päädyin opiskelemaan kyseistä alaa muutaman välivuoden jälkeen, ja toivoin vihdoin löytäneeni intohimoni. Fuksisyksynä ämrin kurssi veikin minut mennessään, mutta jotain tuntui silti puuttuvan. Oli jonkinlainen kriisi myöntää itselleen ja muille, että ehkä en ollutkaan oikeassa paikassa. Tiesin kuitenkin tehneeni oikean ratkaisun, kun päätin kevään 2024 yhteishaussa hakea opiskelemaan sosiaalityötä Helsinkiin.
Ennen pääsykoeuudistusta sosiaalityön pääsykokeen ennakkomateriaalina toimi neljä vuosittain vaihtuvaa tieteellistä artikkelia, ja itse koe puolestaan koostui monivalinta- ja esseetehtävistä. Suomen kielen opinnot osoittautuivatkin pääsykokeeseen lukemisen ja sen tekemisen kannalta hyödyllisiksi: tieteellisten artikkelien lukeminen ja esseiden kirjoittaminen olivat minulle jo erittäin tuttuja. Koe menikin sinällään nappiin, ja sain opiskelupaikan ensimmäisestä hakukohteestani. En usko, että olisin selvinnyt kokeesta ilman aiempia suomen opintojani, sillä niiden ansiosta hallitsin hyvät luku- ja vastaustekniikat. Aiemmat opinnot antoivat minulle myös itsevarmuutta, joka mahdollisti oikean mielentilan koetilanteessa. Myös sosiaalityön opinnoissa suomen kielen opinnot ovat hyödyttäneet, sillä kurssien suoritustapana on yleensä essee.
Turusta pois muuttaminen oli haikeaa, koska olin asunut siellä koko elämäni. Toisaalta kaipasin maisemanvaihtoa, ja ehkä vähän kliseisesti Helsinki oli vetänyt turkulaista luonnettani puoleensa jo teini-iästä saakka. Silti jaksan muistuttaa jatkuvasti kaikkia täällä kotikaupungistani. Opiskeleminen ja opiskelijaelämä ovat mielestäni pääpiirteissään aika samanlaisia niin Turussa kuin Helsingissäkin. Suurimpina eroina mainitsisin tiukemman läsnäolopakon ja vähemmät valinnaiset opinnot, mutta nämä molemmat johtunevat koulutusohjelmien eroista eivätkä niinkään yliopistoista. Myös opintotietojärjestelmissä on valitettavasti eroja – Turun yliopiston Peppi on paljon selkeämpi kuin Helsingin yliopiston vastaava Sisu, jota en näin vuodenkaan jälkeen vieläkään ymmärrä. Toisinaan kuulee puhetta siitä, kuinka Helsingissä opiskeleminen olisi vähemmän yhteisöllistä mitä muualla. En kuitenkaan itse allekirjoita tätä väitettä. Koen löytäneeni hyvin omat yhteisöni täältä, mistä olenkin hyvin onnellinen. Toisaalta olen huomannut, että poikkitieteellisyys on Helsingissä vähäisempää. Tapahtumia järjestetään ainakin omasta näkökulmastani enimmäkseen oman tiedekunnan kesken, mutta tiedekunnissa on sitäkin tiiviimpi yhteishenki.
Jotkut tietävät jo lapsesta saakka haluavansa lääkäreiksi, opettajiksi tai vaikkapa tutkijoiksi. Minulla ei kuitenkaan lapsuudessa ollut mitään yhtä tiettyä ammattia, johon olisin palavasti halunnut, vaan haaveammattini vaihteli tilanteen mukaan. Viimeisen vuoden aikana minulle onkin tullut täysin uutena tunteena se, kuinka intohimoisesti olen alusta alkaen suhtautunut sosiaalityöhön niin tieteenalana, yhteisönä kuin ammattinakin. Identifioidun sosiaalityöhön vahvasti, ja tiedän sen olevan minulle – anteeksi finglishini – the one, minun alani. Pähkinänkuoressa sosiaalityössä minua kiehtovat erityisesti alan monipuolisuus sekä mahdollisuus vaikuttaa yhteiskuntaan. Voisin paasata tästä pidempäänkin, mutta ehkä kirjoitan siitä oman tekstinsä toiste.
Toisinaan havahdun siihen, että haaveeni ovat toden totta täyttyneet: opiskelen unelmieni alaa, asun – no, en nyt ehkä unelmieni kaupungissa, mutta kodiksi mieltämässäni kaupungissa kuitenkin ja ympärilläni on paljon ihania ihmisiä. Toisinaan taas havahdun siihen, että jotain ehkä vieläkin puuttuu. Se tuntuu ristiriitaiselta, sillä koen olevani nyt oikeassa paikassa – mitä siis vielä haluan? Toisaalta ehkä juuri tietynlainen puuttumisen tunne jättää tilaa uusille haaveille ja suunnitelmille sekä niiden tavoittelemiselle.
Vilma Ranta
Kirjoittaja on ensimmäisen vuoden sosiaalityön opiskelija, joka haaveilee tällä hetkellä vaihtoon lähtemisestä, valmistumisesta (josta saakin haaveilla vielä useamman vuoden) sekä lomasta.