Kuluneena talvena huomasin unelmoivani paljon tavallista enemmän kevään saapumisesta. En ole ikinä ollut mikään suuri kevätfani, eikä se oikeastaan ole muuttunut – siitepölykausi, vaihtelevat säät ja kevätkiire kaivertavat edelleen, mutta tänä keväänä minulla oli jotain, mitä odottaa: lumien sulaminen ja täten juoksukauden avaus.
Viime toukokuussa eli vähän vajaa vuosi sitten löysin tieni takaisin entisen harrastukseni eli maastojuoksun luo. Olin vierailemassa vanhemmillani viimeisten tenttien ja kesän kokoaikatyön alkamisen välisenä aikana. Kun vanhempieni tontti vie suoraan metsään, jossa teinivuosinani juoksua treenasin, veivät jalkani pitkästä aikaa metsään pururadalle. Yksi pari vanhoja juoksukenkiänikin sattui olemaan jo valmiiksi vanhemmillani, joten oli aika pyyhkiä niistä pölyt ja lähteä kokeilemaan. Huomasin ensimmäisen varovaisen lenkin jälkeen, miksi ikinä olinkaan mieltynyt tuohon lajiin.
Siitä alkoi noin neljän kuukauden treenikausi syyskuista puolimaratonia varten. Ilmoittauduin Ruissalossa järjestettävään juoksutapahtumaan, johon ei tarvita kilpailulisenssiä. Olin juossut kilpaa viimeksi vuonna 2020. Treenatessani kyseiseen kilpailuun, sain vamman vasempaan polveeni, joka varjosti sitten vähän harrastustani. Juoksin silti kilpailun sillä loukkaantuneella polvella urheiluteipin ja kokemuksen voimalla. Sinä syksynä reväytin pahasti vielä samaisen vasemman jalan takareiden lihaksen ja tavoitteellinen juoksuharrastus jäikin siihen. Jatkoin lenkkeilyä kevyekseltään taas vuosina 2021 ja 2022, mutta muutettuani Turkuun tavoitteetonkin lenkkeilyharrastus jäi taka-alalle. En tuntenut maastoja enkä fuksivuotenani asunut lähellä ulkoilureittejä.
Harrastin välissä muuta urheilua satunnaisesti: joogaa, pilatesta ja voimaharjoittelua. Tärkeimpänä tietysti tutustuin opiskelijaelämään ja itseasiassa opiskelinkin aika ahkerasti.
Niinpä yllätyin, kun kunnon tauon jälkeen huomasin, kuinka paljon edelleen pidin juoksemisesta ja kuinka kivuttomalta se tuntuikaan. Tiesin, että haluan tavoitteellisen urheilun ja eritoten juoksemisen takaisin elämääni. En varmasti ole ainoa, jolle opintojen, töiden, sosiaalisen elämän, yksin elämisen ja säännöllisen, kehittävän urheilun tasapainottaminen yhteen on ollut vaikeaa. Juuri urheilun priorisointi on tuntunut minulle aika ajoin vaikealta. Etenkin kun se on “vain” kuntoilua eikä tavoitteellista tai joukkueurheilua. Niinpä tiesin, että jos haluan ottaa juoksun uudelleen osaksi elämääni, tarvitsen sen ympärille jonkin tavoitteen. Samalla halusin todistaa itselleni, että kuntoni ei ole ainakaan vielä kauheasti romahtanut ja ylittää itseni. En ollut ikinä juossut yli 20 kilometriä.
Miten aloittaa 21 kilometrin juoksumatkaan valmistautuminen? Ensimmäisenä aloin totuttamaan itseäni 10 kilometrin juoksuihin. Tähän matkaan olen hyvin tottunut ja siinä jopa ihan hyvin pärjännyt. Heinäkuussa eli tämän itsemäärämän treenikauteni puolivälissä alkaisin nostamaan kilometrejä ensin kahteentoista ja sitten viiteentoista. Tavoitteeni ei ollut sijoittua hyvin tai tehdä hyvää aikaa vaan yksinkertaisesti pystyä juoksemaan pisin matka, jota olen ikinä juossut. Siispä en ikinä harjoitellessani tavoitellut vielä 20 kilometrin rajaa vaan annoin kilpailutilanteen olla se ensimmäinen kerta. Sehän tietysti näkyi juoksussani itse tapahtumassa: 15 kilometrin kohdalla huomasin, että seinä tuli vastaan, väsähdin ja jouduin hidastamaan vauhtia huomattavasti. Pääsin kuitenkin maaliin ja sain todeta, että ylitin itseni. Enkä ollut edes ihan viimeisimpien joukossa maaliviivalla. Tärkeintä oli se, että olin saavuttanut jotain ja että minulle jäi paljon parannettavaa seuraavalle vuodelle.
Tänä vuonna olen aloittanut harjoittelun jo huhtikuun puolella. Tiedän nyt, että aloitusvauhdin pitää olla selvästi hitaampi kuin millä aloitin viime vuonna, mahdollisimman hyvin ravitsevaan ruokailuun pitää kiinnittää enemmän huomiota ja jo treenausvaiheessa pitää yrittää päästä 20 kilometrin rajan tuntumaan.
Kun olen keskustellut harrastuksestani ihmisten kanssa, olen aika ajoin kuullut lausahduksen “olisi kiva aloittaa juoksuharrastus, mutta pitäisi hankkia kunnon juoksuvarusteet.” Se on aina saanut minut hieman kurtistamaan kulmiani, sillä hyvien kenkien lisäksi en pidä mitään tiettyä tarviketta tarpeellisena tavoitteellisenkaan juoksuharrastuksen puitteissa. Itse pidän parhaina juoksuvarusteinani jonkin urheilupuodin poistomyynnistä ainakin viisi vuotta sitten ostamiani nuorisokoon jalkapalloshortseja ja jotain hyvin hengittävää T-paitaa. Nesteytysliivi voisi toki olla ihan kätevä etenkin, jos matkat vielä tästä pitenisivät. Tähän asti olen toki pärjännyt ihan vain juoksemalla vesipullo kädessä. Vaikka esineen kädessä pitäminen koko ajan esimerkiksi puolitoista tuntia kestävällä matkalla voi kuulostaa hieman puuduttavalta, niin voin luvata, että se on pienin puutumus tai kipu, jota kehossaan tuntee, kun on laittanut kehon kestävyyden tarpeeksi koville.
Minulta on myös kysytty, aionko tavoitella tämän jälkeen kokonaista maratonia. Rehellisesti voin sanoa, että se ei tule olemaan minulla kiikarissa vielä ainakaan vuosiin. Olen ollut kuitenkin lajin parissa uudelleen vasta vuoden ajan enkä vieläkään ole löytänyt niin hyvää tasapainoa elämän eri osa-alueiden välillä, että saisin treenattua tarvittavan määrän 42 kilometrin haasteeseen. Eikä minun olekaan tarkoitus kurotella taivaisiin vaan tällaisen puolitavoitteellisen urheilun merkitys elämässäni on tällä hetkellä tuoda tasapainoa ja olla todiste itselleni siitä, että minä pystyn yltämään asettamiini tavoitteisiin ja saan aloittamiani projekteja loppuun itseni takia ilman esimerkiksi akateemista tai rahallista painetta. Olkoon kokonaisen maratonin tavoittelu sitten vaikka projekti, jota säästän kolmenkympin kriisin.
Maria Järvinen
Kirjoittaja on Kielekkeen toimittaja, fennougristiikan opiskelija, moniharrastaja ja järjestöaktiivi.