Suomessa pappissäätyyn, virkamiesuralle tai akateemisiin piireihin tähtäävä koulujärjestelmä oli kirkon vastuulla keskiajalta aina koko Ruotsin valtakunnan ajan. Tällöin aatelisnuorten yksityisopetusta lukuun ottamatta koulut sijaitsivat pääosin katedraalikouluissa tai luostarien yhteydessä. Hallinnollisen ja hengellisen toiminnan kielenä toimi pitkälti latina tai ruotsi, eikä kansankieliselle opetukselle ei koettu juurikaan tarvetta, vaikka mitä luultavimmin suomea käytettiin virallisten kielten ohella.
Kansanopetus miellettiin keskiajalla ja vanhan kirjasuomen kautena vähäpätöiseksi seikaksi. Tavan kansalle riitti osata papin ripitysmatkoillaan tenttaamat Enkelin tervehdys, Isä meidän -rukous ja uskontunnustukset. Uskonpuhdistuksen myötä kansan edes välttävä lukutaito koettiin periaatteessa suotavana, jotta luterilaisten arvojen myötä kansan olisi mahdollista itse tutustua Raamatun sanomaan, olihan siksi Raamattu käännetty kansankielelle. Kuitenkin vasta 1700-luvulla vakiintuneen rippikoulutoiminnan myötä kansalaisilta vaadittiin nyt jonkinlaista sisälukutaitoa, jos mieli konfirmoitavaksi – ja moni mieli, sillä vasta konfirmaation myötä pystyi purjehtimaan avioliiton satamaan ja osoittaa muille olevansa täysivaltainen ja täysi-ikäinen yhteiskunnan jäsen. Tällöinkin siis kansanopetus lankesi kirkon vastattavaksi. Kirkko ja koulujärjestelmä erkaantuivat vasta varhaisnykysuomen kaudella vuoden 1866 kansakouluasetuksen myötä. Voi siis olettaa, että aina keskiajalta 1800-luvun loppupuoliskolle asti kirkkokieli vaikutti merkittävästi kansanvalistukseen.
Kansan luku- ja kirjoitustaito koheni alkeisopetusta sujuvammalle tasolle juuri varhaisnykysuomen kaudella, kun suomi määrättiin opetettavaksi aineeksi kaikissa poikakouluissa vuonna 1841. Vuoden 1843 koulu-uudistuksessa suomea opetettiin niin alkeiskouluissa kuin lukioissa, ja 1860-luvulla uusi suomenkielinen kouluosasto johti aina yliopistoon asti. Samaisella vuosikymmenellä kaikissa Suomen kouluissa oli opetettava suomea jossakin oppiaineessa ja valmistuvien opettajien oli osoitettava suomen kielen kielitaitonsa. Uudistusten myötä kirjoittajia ja lukijoita alkoi löytyä jo muualtakin kuin saarnastuolista. Ei voi kuitenkaan epäillä, etteikö Raamatun kielimuoto olisi havaittavissa myös muun kuin hengellisen kirjallisuuden lehdiltä – olivathan vuosisatojen ajan suomen kirjakielen kehittäjät olleet pappiskoulutuksen saaneita.
Raamatun tekstien lisäksi hengellisyys näkyikin varhaisimmissa kansankielisessä kaunokirjallisuudessa, jota julkaistiin virsirunoina, hengellisinä lauluina ja lyhyinä arkkiveisuina jo vanhan kirjasuomen kautena. Hengellisiä ja maallisia aihepiirejä yhdistelevässä varhaisessa kansankielisessä runoudessa runomittaa ja loppusointuja tavoiteltiin oikeakielisyyden ja todenmukaisen kansankielen kustannuksella. Täten runoelmien laatijat, joihin teostensa alkupuheilla myös Agricola näennäisesti lukeutui, saattoivat mielivaltaisesti typistää ja pidentää sanoja esteettisyyden vuoksi. Toisaalta omanlaisensa maallisuus pääsi vaikuttamaan hengelliseen kirjallisuuteen, kun jo vanhan kirjasuomen aikana muun muassa virsirunoudessa hyödynnettiin kalevalamittaa. Esimerkiksi Matias Salomniuksen vuoden 1690 Ilo-laulu Jesuxesta ja Gananderin runot Vanhan Testamentin tarinoita mukaillen ovat hengellisiä tekstejä kalevalamittaan kirjoitettuna.
Normatiivisen esimerkillisyyden lisäksi uskonnollisen kirjallisuuden julkaisemisessa oli moraalinen aspekti: Jaakko Finnon virsikirja julkaistiin vuonna 1580, jotta laulujen perään haikailevat kansalaiset eivät haksahtaisi paholaisen pauloihin maallisen musiikin viettelemänä. Maallista kirjallisuutta pidettiin vielä 1800-luvulla yleisen näkemyksen mukaan peräti syntisenä, joten innokkaita lukijoita oli suotavaa ohjata uskonnollisen kirjallisuuden pariin pyhäkouluissa ja herätysliikkeissä. Jo 1600-luvulla julkaistiin suomenkielistä uskonnollista proosaa, mutta lukuharrastus levisi tavan kansan pariin vasta 1800-luvulla yleisen lukutaidon kohentuessa kansakoulun myötä. Osittain myös sensuurin takia hengellinen kirjallisuus piti pintansa sekä painosmäärien että käyttöasteensa puolesta kulutetuimpana kirjallisuutena vielä 1800-luvulla. Varhaisnykysuomen kaudella uutuuksia hengellisen kirjallisuuden saralla olivat kirkko- ja uskonnonhistoriateokset, uskonnollisten merkkihenkilöiden elämäkerrat ja tutkielmat.
Uskonnollisen ja maallisen kielen suhde toisiinsa
Kuten on jo sanottu, uskonnollinen kieli ja kirjakieli olivat pitkään sama kielimuoto. Pitkälti 1800-luvulle asti suomenkielinen kirjallisuus oli joko uskonnollissävytteistä (käännös)kirjallisuutta tai vaihtoehtoisesti laki- ja asetustekstejä Ruotsin valtakunnasta. Vaikka varhaiset vanhan kirjasuomen aikaiset kirjojen painosmäärät eivät olleet huomattavia ja näin ollen jokaisen saatavilla, oli uskonnollisilla julkaisuilla keskeinen asema esimerkkinä kirjoitetusta kielestä.
Suomen kirjakielen alkuvaiheilla kansankielen ja kirkkokielen voi nähdä olleen vahvasti vuorovaikutteisessa suhteessa. Niin kauan kuin normatiivisia kielioppeja ja kattavia deskriptiivisiä kuvauksia suomen kielestä ei ollut, liturgiset suomennokset toimivat esimerkkinä kirjoitetusta suomen kielestä. Toisaalta taas uskonnollisia tekstejä käännettiin niin vieraiden kielten kuin suomentajien tuntemien kielimuotojen eli murteiden pohjalta, kun kielioppeja ja sanakirjoja ei ollut esikuvaksi. Tämän takia uskonnolliseen kieleen eksyi runsaasti niin kansankielisiä epäsäännöllisyyksiä kuin vierasperäisiä muukalaisuuksia. Vieraiden kielten malli ei useimmiten riittänyt kuvaamaan eri kieliperheeseen kuuluvaa suomen kieltä morfo- ja fonologisesti, joten vanhan kirjasuomen teksteissä äänne–kirjainvastaavuus ei kuvaa erityisen todenmukaisesti puhuttua suomea.
Toisaalta kirkollinen kieli näyttäytyi kansan arkielämässä, olihan jokaisen suomalaisen käytävä säännöllisesti jumalanpalveluksissa. Tällöin kirkonpenkissä Raamatun oppien ohessa arkielämää ylevämpi kielimuoto pääsi säännöllisesti leviämään kansan korville. Seurakunnissa kuultuja saarnoja alettiin myös nopeasti julkaisemaan 1700-luvulla alkunsa saaneissa suosituissa Almanakoissa, mikä osaltaan on mitä luultavimmin tutustuttanut kansaa suomenkielisiin teksteihin. Lisäksi virsikirjat ja katekismukset toimivat kosketuksena kirjoitettuun kieleen, vaikka kirjallisuutta ei olisi muuten kuluttanut, sillä ne olivat sukupolvesta toiseen vaalittuja aarteita. Olikin todennäköistä, että jos vanhan suomen aikana maallikko jonkin kirjan omisti, se oli uskollisesti jumalanpalveluksissa kannettu virsikirja.
Kirkkokielestä pipliasuomeksi
Omalta osaltaan kirkollinen kieli onnistui hiipimään myös muihin kirjallisiin painotuotteisiin, sillä vanhan suomen aikakaudella juuri kirkon piiristä löytyi niin kirjoitus- kuin lukutaitoa erinäisten tekstien luomiseen ja suomentamiseen. Uskonnollisten tekstien lisäksi kappalaiset ja rovastit käänsivät lakitekstejä ja asetuksia Ruotsin valtakunnasta, laativat ensimmäiset varovaiset kuvaukset kotimaisesta kieliopista ja kasasivat sanakirjoja sekä tietokirjallisuutta niin kronikoiden kuin käytösoppaiden muodossa. Myös ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti Suomenkieliset Tieto-Sanomat oli Raamatun kääntäneen rovastin, Antti Lizeliuksen, käsialaa. Juuri Lizeliuksen kääntämän Vanhan kirkkoraamatun kieli on vielä 1800-luvulla värittänyt Aleksis Kiven tuotantoa ja Juteinin runoja.
Vanhan kirjasuomen aikana syntyneet uudet kirjallisuuden lajit saivat uskottavuutta ja lukijakuntaa kuitenkin vasta varhaisnykysuomen kaudella 1800-luvulla kirjakielen monipuolistuessa ja saadessa laajempia käyttöaloja. Tähän osaltaan vaikutti Suomen liittäminen Ruotsin valtakunnasta Venäjän valtakuntaan. Aiemmin suomenkieliset puhujat olivat muodostaneet kielivähemmistön, mutta autonomisessa Suomessa äidinkieleltään suomalaisia oli kansalaisista noin 80 prosenttia. Suuret yhteiskunnalliset muutokset ajoivat ja mahdollistivat kehittämään suomea sivistyskieleksi.
Painomääriltään uskonnollinen kirjallisuus väritti vielä varhaisnykysuomen kaudella kirjallista kenttää, mutta perinteissään pysytellessään uskonnollinen kielimuoto jäi nopeasti maallisen käyttökielen jalkoihin. 1800-luvulla tietoisesti kehitetty kirjakieli laajentui muun yhteiskuntaelämän piiriin, jolloin länsivoittoista kirkkokieltä alettiin pitää arkaistisena sen etäännyttyä liikaa puhutusta kansankielestä. Vanhoillinen kirkkokieli ei enää vastannut kehittyvän yhteiskuntaelämän tarpeisiin ja sivistyskielen vaatimuksiin, vaan se typistyi pipliasuomeksi, jossa näkyi etenkin vuoden 1776 kirkkoraamatun perinne. Varhaisnykysuomen kautena sanastoa monipuolistettiin, kielioppia hiottiin ja ennestään länsivoittoista kirjakieltä rikastettiin ilmaisuvoimaisilla itämurteilla. Uudistusmielisten kielenkehittäjien rinnalla pipliasuomella oli toki kannattajansa: Reinhold von Beckerin Turun Wiikko-Sanomia arvosteltiin kiivaasti itävoittoisesta tekstistä, joka erosi tutusta länsivoittoisesta pipliasuomesta.
Voisi siis todeta, että vaikka alun perin hengellinen kieli oli edistyksellistä ensimmäisenä kirjoitettuna suomen kielen käyttöalana, jäi se kehittyvän yhteiskuntaelämän kielen jalkoihin. Raamatun kääntäjät ovat olleet ristiaallokossa, kun he ovat luovineet jo muodostuneessa kirjallisessa perinteessä, kehittyvän kielen luomissa haasteissa ja samalla pyrkineet seuraamaan mahdollisimman tarkasti ”ylhäältä asetettua” Herran sanaa.
Jasmin Hämäläinen
Kirjoittaja on viidennen vuoden suomen opiskelija, jonka kirjahyllyn vanhin aarre on vuonna 1831 painettu Olaus Svebiliuksen Lutheruksen Wähän Katechismuksen yksinkertainen Selitys kysymysten ja wastausten kautta.
Lähteet
Heporauta, F.A. 1945. Suomen kansakoululaitoksen historia. Otava, Helsinki.
Huhtala, Aarre 2007. Raamatunsuomennokset. Suomennoskirjallisuuden historia 1, s. 48–55.
Häkkinen, Kaisa 1994. Agricolasta nykykieleen: suomen kirjakielen historia. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.
Häkkinen, Kaisa 2007. Suomalainen kirjallisuus Ruotsin vallan aikana. Suomennoskirjallisuuden historia 1, s. 24–33.
Knuutila, Jyrki 2021. Konfirmaatio, täysi-ikäisyys ja avioliitto. Yhteiskunnallisen ja kirkollisen lain-säädännön määräykset täysi-ikäisyyden määrittelystä avioliiton solmimisen ehtona 1200-luvulta 2000-luvun alkuun Suomessa. Oppimista katsomusten äärellä : Juhlakirja Tapani Innasen jäädessä eläkkeelle . 1. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja, Nro 296. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki.
Lehikoinen, Laila – Kiuru, Silva 2009. Kirjasuomen kehitys. 7. painos, uudistettu laitos. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, Helsinki.
Mielikäinen, Aila 2014. Uskonnollisen suomen kielen kehitys Agricolasta nykypäivään. Sanaa tutkimassa: näkökulmia uskonnolliseen kieleen ja sen käyttöön, s. 29–68. Toim. Aila Mielikäinen ja Riikka Nissi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Puukko, A. F. 1933. Raamatunsuomennokset. Vanhat suomalaiset Raamattumme JA uusi Vanhan Testamentin suomennos. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo.
Rapola, Martti 1942. Kolmensadan vuoden takaisia puhdaskielisyystavoitteita. Eripainos Virittäjästä n:o I, 1942. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainon Oy, Helsinki.
Rintala, Esko 1969. Heprean sanat sikseen: Raamatunkäännöstyön vaiheita, vaikeuksia ja menetelmiä. Sisälähetysseura, Helsinki.
Suomennoskirjallisuuden historia 1. Toim. H. K. Riikonen, Urpo Kovala, Satu Höyhtyä, Pekka Kujamäki, Anne-Maria Latikka ja Outi Paloposki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1084. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007.
Toivanen, Aarne 1985. Ajankohtainen raamatunsuomennos. Kirjaneliö, Helsinki.