Instagramissa tulee vastaan video, jossa välähtelee jonkun seuraamani henkilön kuluneen kuukauden tapahtumat. On juhlia, kahvihetkiä, juoksulenkkejä ja auringonlaskuja. Tapahtumat vilisevät silmissä vauhdilla, eikä niitä ole tarkoituskaan katsoa muutamaa sekuntia pidempään. Siirryn eteenpäin, ja taas edessä vilahtaa video – nyt joku tuntematon temppuilee katupylväässä, ja seuraava epäonnistuu yrityksessään hypätä liikkuvan junan kyytiin. Saan jälleen kerran itseni kiinni ajatuksesta: rakastan tätä kaikkea, vihaan tätä kaikkea.
Olen sukupolveni tuotos, siis varmasti koukussa sosiaaliseen mediaan. Availen sovelluksia, kun olen hyvällä tuulella; avaan somen, kun kaikki tuntuu raskaalta. Alustojen nopeatempoisuus ja aisteja kutkuttava sisältö on aivoille herkkua: edessä on koko ajan katsomattomia tarinoita, lukemattomia päivityksiä ja jotain, mitä on aivan pakko vielä nähdä. Päämäärättömän selailun jatkaminen ei vaadi suuria ponnisteluja.
Monesti olen miettinyt, että nyt olisi ryhtiliikkeen aika. Somevirta ei lakkaa koskaan, joten minun on itse hypättävä pois sen kyydistä. En halua silmäillä elämää läpi. Haluan pysähtyä, katsoa ja kokea – kiirehtimättä. Lukea kirjan kannesta kanteen, istua junassa vain maisemaan uppoutuen, keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Kielitieteilijä Janne Saarikivi on sanonut, että tällaisessa maailmassa haluan olla hidas, ja niin minäkin ajattelen. Kaikessa kohinassa kaipaan hitautta.
Olen siis avannut kirjan. Runot ovat olleet pehmeä lasku takaisin lukemiseen. Niitä ei viskata yhden käyttökerran jälkeen pois, vaan runot kestävät ajasta ja maailmasta toiseen. Minua riemastuttaa se, että joku toinen ihminen on vuosikymmeniä sitten pelännyt kuolemaa, toivonut rakkautta ja kokenut kaikki samat tunteet, joita me ihmiset edelleen tunnemme. Runoissa on sellaista viisautta, jota harva somevideo voi tavoittaa.
Sitten olen katsellut vanhoja valokuvia. On mielenkiintoista huomata, mitä kamera on tallentanut silloin, kun kaikesta ei vielä räpsitty kuvia. On paljon hassuja, ja ehkä tästä ajasta katsoen turhiakin, mutta myös tärkeitä hetkiä, iloja ja suruja.
Eräs viime aikojen trendeistä on ollut kirjeiden laatiminen. Entiset bloggaajat tai muuten vain somessa tunnetut henkilöt ovat alkaneet lähettää uutiskirjeitä tilaajilleen. Moni on sanonut kaipaavansa aikaa, kun asioita sai pyöritellä rauhassa, eikä kaikkeen tarvinnut reagoida heti. Se kuulostaa virkistävältä.
Vähän aikaa sitten löysin myös lapsuuden aikaiset kirjeeni, ihan ne paperiset. Mieleeni muistui kuvia: saapuvan postin odotus, kauniit ja tarkasti valitut kirjepaperit, joskus jopa koulukuvan liittäminen tekstin kylkeen. Toinen ihminen oli samaan aikaan lähellä ja kuitenkin sen verran kaukana, että tietty arvoituksellisuus saattoi säilyä. Miten ihanaa! Ja samalla menneen merkki sekin. Enää ei juuri lähetetä kirjeitä.
Haluan saada elämään lisää kaikkea tätä. En lupaa poistua somesta, mutta yritän täyttää etusivuni rauhallisemmalla sisällöllä, ja tarttua puhelimen sijaan useammin kirjaan. Tässä ajassa se on melkein radikaali teko.
Elämä ei ole videon välähdys. Se on pitkiä tunteja, tylsiä hetkiä ja odotusta. Jos sen vain selailee läpi, jää paljon huomaamatta. Elämä on hidas, ja sitten kuitenkin koko ajan eteenpäin virtaava. Juuri siinä on sen taika.
Ada Nyman
Kirjoittaja on ensimmäisen vuoden suomen kielen opiskelija, joka haaveilee hitaammasta maailmasta.