En koskaan vaihtanut Beatricen kanssa sanaakaan. Siitä huolimatta hän silloin vaikutti minuun mitä syvimmin. Hänen kuvansa nousi silmieni eteen, hän avasi minulle pyhätön, hän teki minusta temppelinsä palvojan. (Hesse: Demian, s. 93.)
Hermann Hessen Demian: Emil Sinclairin nuoruudentarina (1919) on mitä jungilaisin kirja. Uskonnolliseen hyvätapaisuuteen kasvatettu, todellisuuden pimeämpää puolta kammoksuva ja toisaalta siitä kiinnostunut porvarillinen kilttipoika oppii kivikoiden kautta ja ystävänsä Max Demianin johdolla hyväksymään erilaiset puolensa ja löytämään oman polkunsa. Nuoren ihmisen henkistä heräämistä, moraalisia kamppailuja ja sisäisen kehityksen prosessia käsitellään teoksessa ansiokkaasti tavalla, joka on vedonnut lukijoihin ympäri maailmaa ja saattanut teoksen klassikon asemaan.
Kun luin Demianin ensimmäistä kertaa yhdeksäsluokkalaisena, romaanin neljäs luku hämmensi ja hieman ärsyttikin minua. Luku kertoo siitä, kuinka varhaiskeväällä puistossa kävellessään Emil kiinnittää huomionsa ohikulkevaan viehättävään tyttöön, jonka hän ristii mielessään Beatriceksi. Hän ei koskaan tutustu “Beatriceen”, mutta hullaantuu silti ja kehittää tähän jopa uskonnonkaltaisen pakkomielteen. Ymmärsin kyllä, että nuorena sitä ihastuu helpostikin ja tunne voi olla palava, mutta Emilin haluttomuus tutustua tyttöön – esimerkiksi selvittää hänen oikea nimensä – vaivasi minua suunnattomasti. Miksei hän tee mitään? Miksi kaikista nimistä juuri Beatrice? Aivan todellako hän näkee tytön vain yhden kerran? Emil, onko kaikki kunnossa?
Hessen kirjassa kuvattu tilanne ei ole ainoa laatuaan, vaan sellainen löytyy myös vuosisatojen takaa keskiaikaisesta Firenzestä.
Hän tuli näkyviini puettuna väreistä jaloimpaan, nöyrään ja kunnialliseen, nimittäin veripunaiseen, vyötettynä ja kaunistettuna tavalla, joka soveltui hänen sangen varhaiseen ikäänsä. Siinä hetkessä, sen totisesti sanon. Elämän henki, joka asuu sydämen salaisimmassa kammiossa, alkoi vapista niin voimallisesti, että se hirmuisella tavalla tuntui vähäisimmissäkin valtimoissani, ja vapisten se lausui nämä sanat: Ecce Deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi. [= ‘Tässä jumala minua väkevämpi, joka tulee ja ottaa minut valtaansa.’] (Dante: Vita Nuova, s. 20.)
Näillä sanoilla Dante Alighieri kuvailee ensimmäistä kohtaamistaan Beatrice Portinari -nimisen tytön kanssa omaelämänkerrallisessa teoksessaan Vita Nuova, joka valmistui vuonna 1294. Dante ja Beatrice ovat ensikohtaamisellaan kumpikin yhdeksänvuotiaita. Tämä tilanne laukaisee Dantessa jotakin hallitsematonta, jotakin sellaista, joka saa hänet tarttumaan kynään yhä uudelleen.
Siitä alkaen, sen sanon, otti Rakkaus valtaansa sieluni, joka kohta sille kihlautui, ja se sai pian sellaisen mahdin ja sellaisen herruuden ylitseni sen voiman kautta, jonka mielikuvitukseni sille antoi, että minun täytyi kaikessa noudattaa sen mieltä kokonaan. (Dante: Vita nuova, s. 20-21.)
Dante tapaa ihastuksensa kohdetta vain harvoin. Tuttavuus jää etäiseksi ja tyttö päätyy toisaalle naimisiin. Lopulta Beatrice kuolee 24-vuotiaana jättäen Danten kaipaamaan ikuisesti saavuttamatonta kaunotarta. Vielä tänäänkin Beatrice on kulttuurissamme täyttymättömän rakkauden symboli; kaunis, usein punahiuksinen nainen, joka on valloittanut runouden, proosan, kuvataiteen ja jopa populaarikulttuurin.
∴
Lainasin Demianin lukiossa ystävälleni, ja hän tuntui jostain syystä viehtyneen etenkin romaanin alkupuolen rippikoulukuvauksiin, jossa päähenkilöt kommentoivat toisilleen sanattomasti papin puheita. Kun uskonnonopettajamme kertasi tunnilla meille Kainin ja Abelin tarinaa, ystäväni kääntyi eräässä kohtaa ympäri ja katsahti minuun merkitsevästi. Tajusin, että meidän molempien lukema fiktiivinen kohtaus toteutui nyt oikeasti, niin että hän oli hetkellisesti Max Demian ja minä Emil Sinclair. Muu kirjassa ei toteutunut, mutta tuo hetki on jäänyt mieleeni. Olimme hetken ajan kuvitteellisia hahmoja, samalla omia itsejämme, samalla osa jotain valtavan suurta ja samalla jotakin pikkuista ja intiimiä – vain meidän kahden välistä. Se oli jännittävää mikroskooppista roolileikkiä, hetkellistä hahmojen asemaan asettumista ja sitten niistä ulos loikkaamista arkisiin lukiotyttöpersooniimme.
Aivan samalla tavalla moni ihminen, minä mukaan lukien, on yhden tai useamman kerran elämässäni päätynyt tietoisesti Beatricen rooliin – ei kuitenkaan kymmeneksi sekunniksi, vaan viikoiksi, jopa kuukausiksi. Ihanteellisimmillaan se on ollut vain välivaihe matkalla kohti parisuhdetta tai orastavan parisuhteen kariutumista. Ja tuntuuhan ihmisestä hyvältä olla ihailtu. Voisinkohan olla ikuinen Beatrice, ikuisesti tavoittamaton ylimaallinen unelmatyttö? Millaista se olisi?
∴
Viktoriaanisella ajalla etenkin Englannissa vaikuttaneiden prerafaeliittien taiteen suosikkiteemoihin kuuluivat onneton rakkaus, nuorena kuoleminen ja suru. On siis helppo ymmärtää, että Beatricen hahmo kiehtoi taiteilijaryhmän jäseniä. Häneen oli ihastunut erityisesti Dante Gabriel Rossetti, jonka maalaus Beata Beatrix lienee monelle ensimmäinen mieleen tuleva kuva Danten Beatricesta ja prerafaeliittien taiteesta yleensäkin.
Rossetti samaistui vahvasti kirjailijakaimaansa ja piti häntä esikuvanaan rakkaudessa. Beatrice oli hänelle puolestaan täydellisen naisen ruumiillistuma, ja niinpä eräs, joka muistutti häntä Beatricesta, tuli olemaan hänen koko elämänsä – ja koko taidesuuntauksen – tärkein nainen.
Nainen oli nimeltään Elizabeth Siddal. Hän oli jalopiirteinen ja hoikkavartaloinen punapää, alun perin työväenluokkainen tyttö, jonka taiteilija Walter Howell Deverell löysi työskentelemästä hattukaupan apulaisena. Tytön hätkähdyttävä ulkonäkö sai Deverellin pyytämään tätä mallikseen, mistä alkoi Siddalin vaikuttava ura taiteilijaryhmän kenties tärkeimpänä naisena: hänestä tuli aikansa supermalli, ihailtu muusa ja koko taidepiirin arvostaman naiskauneuden ikoni usean vuoden ajaksi. Siddal oli itsekin kyvykäs taiteilija, mutta vahvimmin hänet muistetaan maalauksiin vangitusta ulkonäöstään. Yksin Siddalin kasvot leimaavat prerafaeliittien taidetta kenties enemmän kuin kenenkään muun mallin.
Siddal oli Rossettille sitä mitä Beatrice Dantelle – paitsi, että Rossetti ja Siddal olivat toisilleen taiteilija ja muusa, opettaja ja oppilas, kihlapari ja lopulta myös aviopari. Rossetti ei halunnut Siddalin poseeraavan muille taiteilijoille ja loi tästä satoja kuvia suorastaan maanisella tahdilla.
Kaikesta kokemastaan palvonnasta ja ylistyksestä huolimatta Siddalin lyhyestä elämästä ei puuttunut kärsimystä. Hän pelkäsi jatkuvasti asemansa menettämistä uusille, nuoremmille malleille, joihin Rossetti yksi toisensa jälkeen ihastui. Heidän suhteensa souti ja huopasi ja naimisiinmenonsa lykkääntyi, mikä oli tuon ajan kontekstissa etenkin naiselle varsin huolestuttava tilanne. Siddaliin kohdistui paineita sekä uralla etenemisestä, perhe-elämän aloittamisesta ihanteiden mukaisesti että ikääntymisen pysäyttämisestä – ja koko ajan hänen olisi pitänyt pysyä sielultaan vapaana ja huolettomana, säilyttää Beatricen saavuttamattomuus ja samalla täyttää yhteiskunnalliset normit.
Siddal kärsi terveysongelmista ja tuli riippuvaiseksi laudanumista. Hän kuoli traagisesti vain 32-vuotiaana, minkä jälkeen Rossetti maalasi kuuluisan Beata Beatrixin. Naisella on Siddalin kasvot. Kuolleena hän oli ikuisesti saavuttamaton, ja silloin Rossetti rakasti häntä enemmän kuin koskaan.
∴
Siddalista on kuolemansa jälkeen muovautunut kulttuurissa milloin hauras henkiolento, milloin juonitteleva sosiaalinen kiipijä, milloin naistaiteilijoille tilaa raivannut feministi-ikoni. Siddal eli, kuoli ja elää jälkimainettaan – Beatricena.
Sitä Beatrice on. Hän ei ole ihminen, vaan ihmisenmuotoinen symboli; hän edustaa jotakin, joka hullaantujalta itseltään puuttuu, sitä surullisenkuuluisaa aukkoa, jota hän yrittää loputtomasti täyttää. Beatricen hahmon rakennuspalikoina voidaan käyttää mitä milloinkin, ja sille ulkoisen muodon antavan ihmisen on jäätävä mykäksi.
Mikä kaikki voi synnyttää Beatricen? Ensimmäisenä mieleen tulee ihmisen seksuaalisuuden tukahduttaminen. Emil Sinclair toteaa asian suoraan.
Sukupuolitunne, josta kärsin ja jota alati pakoilin, kirkastuisi nyt tässä pyhässä tulessa hengeksi ja hartaudenharjoitukseksi. Ei enää pimeyttä, ei mitään rumaa, ei valituksen öitä, ei siveettömien kuvien aiheuttamaa sydämentykytystä, ei enää salakuuntelua kielletyillä porteilla, ei pahoja himoja. Kaiken tämän tilalle pystytin alttarin ja nostin sille Beatricen kuvan, ja vihkiytyessäni hänelle vihkiydyin hengelle ja jumalille. (Hesse: Demian, s. 94.)
Voisi ajatella, että juuri seksuaalisuuden tabuluonne ja eristys himon kohteesta altistavat idolisoinnille. Hessen teoksessa seksuaalisuus kietoutuu yhteen uskonnollisten ja filosofisten teemojen kanssa, eikä jää epäselväksi, että Emilin Beatrice-kaudessa on myös aimo annos hengellistä etsintää. Kun hän nimittäin ryhtyy maalaamaan Beatricen kuvaa itselleen, muotoutuu se hänen tiedostamattaan erään toisen henkilön kuvaksi.
Esseeni tähänastisissa esimerkeissä palvojat ovat miehiä ja Beatricet naisia, ja se onkin kulttuurihistoriallisesti katsoen klassinen jako. Se kertoo osaltaan jotain heterodynamiikan perusasetuksista, rooleista, joita omaksumme ja joita ylläpidämme yhä uudelleen ja uudelleen toisinnettavin traditioin.
Luin Anja Kaurasen esikoisromaanin Sonja O. kävi täällä (1981) viime vuonna Tartossa muutaman päivän aikana. Se on kielellisesti ja kerronnallisesti vangitseva teos, joka vaikutti minuun monella tavalla voimakkaasti; se ärsytti, toisaalta ihastutti, havahdutti pohdiskelemaan aina parin sivun välein. Demianin tavoin kyseessä on kasvutarina, tyypillinen nuorilla ihmisillä luetuttava teos, joka heijastaa voimakkaasti omaa aikaansa ja käsittelee itsensä löytämisen teemoja. Uskonnolliset pohdinnat ovat Sonja O:ssa Demiania pienemmässä roolissa, mutta sitäkin enemmän kirjan sivuilta säteilee 1970-luvun opiskelijapiireissä kukoistanutta taistolaisuutta. Sankarittaren kapinallisuus ja itsensä etsiminen kytkeytyvät vahvasti myös 1980-luvun feministiseen liikehdintään ja sukupuolinormien muutokseen.
Takaisin Beatriceen. Sonja O. kävi täällä tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan muusan itsensä mielenmaisemaan, sillä sen sankaritar on hullaantumisen kohde usealle taiteellisesti suuntautuneelle miehelle. Eksplisiittisesti hän kertookin olevansa “hesalais-beatrice” miehelle, jota hän nimittää Ilari Mestarirunoilijaksi – nimitys ei liene sattumaa, onhan Sonja esikuviensa tavoin punapää. Ikääntyvä, naimisissa oleva runoilija idolisoi nuorta rakastettuaan, joka toimii hänelle villiyden ja vapauden symbolina. Ilarin lisäksi useat muut miehet, joita sankaritar samoin nimittää omilla luovilla nimityksillään, rakastuvat yksi toisensa jälkeen – ja samaankin aikaan – kauniiseen ja lahjakkaaseen Sonjaan, joka pysyttelee näille tietoisesti eräänlaisena mysteerinä ja ratkaisemiseen houkuttelevana arvoituksena.
Kauniin ja inspiroivan rakastajattaren ajatukset miessivuhenkilöitä kohtaan eivät useinkaan ole mairittelevia, ja toisaalta hänen omalla sielunelämällään on tarinassa vahva rooli. Romaanissa seksuaalista toimintaa kuvataan varsin avoimesti ja välillä jopa inhorealistisesti, mikä osaltaan vaikutti teoksen herättämään huomioon. Idolisointi ei ole siis aina seksuaalista saavuttamattomuutta. Sonjahan on kaikkea muuta kuin neitseellinen – vai onko? Onko hän pikemminkin sielunsa tasolla saavuttamaton, hengeltään riittävän etäinen herättääkseen vapaan seksin aikakaudella humputtelevien älykköjen metsästysvietin?
Enkä tietenkään kertonut sinulle mitään, en sinullekaan, sillä olin jo niin äkeän varma siitä etteivät miehet kuitenkaan jaksaisi kiinnostua minun harrastuksistani tai haaveistani. (…) Miehet pätivät. Ja minun roolivihkooni oli kirjoitettu lakonisesti: antaudu, ihaile ja kannusta. (Kauranen: Sonja O. kävi täällä, s. 72.)
Sonja on – romantiikan ajasta yhä toipuvaa – Emiliä raadollisempi, pimeästä puolestaan joiltain osin tietoisempi ja samalla hyvin kyyninen ihminen. Mutta toisin kuin aiemmin mainitut Beatricet, hän selviää nuoruusvuosistaan hengissä.
∴
Mitä vaihtoehtoja Sonja O. kävi täällä ja Demian tarjoavat niissä kuvatulle järjettömälle idolatrialle?
Ainakin molemmissa romaaneissa esiintyy eräänlainen johdattajan tai opastajan hahmo. Max Demian on Emiliä hieman vanhempi, viisas poika, joka toimii tälle eräänlaisena henkisenä oppaana tai neuvonantajana. Sitä Emil kaikessa nuoruudenrimpuilussaan on kaivannutkin, sillä Beatricen muotokuvaa yrittäessään hän huomaa maalaavansa vain Demianin kasvot. Sonja O. kävi täällä -romaanissa oppaan rooliin tuntuu asettuvan erityisesti Sisko, joka on yhtä lailla päähenkilön vertainen – tällä kertaa nuori nainen. Sonjan ja Siskon välille syntyy samansukupuolinen, älyllinen suhde, joka nostaa päähenkilön pohjalta vaikeassa elämäntilanteessa ja jossa on myös seksuaalinen ulottuvuus.
Sisko teki lopultakin sen mitä olin odottanut että jonain päivänä joku mies vielä tekisi minulle: se pani minut ahtaalle asenteineni. Ja vaikka suhtauduinkin Siskon analyyseihin ja selittelyihin avoimen ivallisesti ja vittuunnuin sen ämmän jaarituksiin monet kerrat, tunsin miten sen kanssa pamlailu teki minulle hyvää: pitkästä aikaa saatoin ajatella kirpakan itsekkäästi että tämä ihminen tekee minulle hyvää, virkistää minua ja vahvistaa minua, purkaa hellästi takkujani ja velloo auki joitain sisälläni olevia tukkoisia väyliä. (Kauranen: Sonja O. kävi täällä, s. 174.)
Max Demiania ja Siskoa käsitellään teksteissä valtavalla tarkkuudella ja lämmöllä, ja he ovat juonen kannalta erittäin tärkeitä henkilöhahmoja. Suhde muodostuu niin tärkeäksi, että voisi puhua jopa sielunkumppanuudesta. Ilo ei kuitenkaan kestä ikuisesti: molempien romaanien päähenkilöt joutuvat ennen pitkää erkaantumaan johdattajistaan.
∴
Haavekuvien palvonta vaikuttaa kaikesta tästä kuvainraastamisestani huolimatta olevan kiinteä osa ihmissuvun sielunsisältöä. Huumaudumme jokainen oman sukupolvemme Beatriceista uudelleen ja uudelleen. Inhimillinen kulttuurimme on kautta aikojen ollut ilmaan haihtuvan jumalattaren jahtaamista, ja juuri siksi Beatrice ei saa koskaan tulla lihaksi.
Kyse ei ole kuitenkaan suoranaisesta pahantahtoisuudesta. Järjen tasolla sitä toki jokainen ymmärtää ihastuksensa takana olevan oikea ihminen. Beatrice syntyy lopulta ihailijansa omasta valinnasta – päätöksestä jättää ajattelematta toisen inhimillisyyttä ja välttää näin kohtaamasta tyhjyyttä sisällään.
Samalla Beatrice voi toimia eräänlaisena opastajana. Hän on ehkä roolistaan tietämätön ja passiivinen, mutta ihailijansa henkisestä kehityksestä johtuen merkityksellinen. Se, mitä Emil Sinclairkin lopulta on eniten kaivannut, ei oikeastaan ole se puistossa kerran nähty söpöläinen vaan jokin aivan muu, jota hän Beatrice-kautensa myötä saattaa aidosti lähestyä.
Näin Beatrice ei ole vain tavoittamaton haavekuva, vaan aidosti arvokas väline syvempään itsetutkiskeluun. Hänen kauttaan on mahdollista tarkastella omia psykologisia tarpeitaan. Kaipaanko vapautta? Kaipaanko seksuaalista purkautumisväylää? Kaipaanko kauneutta, uskallusta, hengellisyyttä? Beatrice voi näyttää suuntaa, mutta polun päästä häntä ei löydä.
Mirjami Sipilä
Kirjoittaja on viidennen vuoden suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelija, joka ei ole kirjallisuustieteilijä, mutta voi vilkaista.
Kirjallisuutta:
- Dante: Vita nuova. WSOY 1920. Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren. Alkup. 1294.
- Hesse, Herman: Demian. Weilin + Göös 1968. Suomentanut Toini Havu. Alkup. 1919.
- Kauranen, Anja: Sonja O. kävi täällä. WSOY 1981.
- Launonen, Krista: Ofelian suru. Avain 2018.
- Soikkeli, Markku: Tuttua lemmentouhua; johdatus rakkauskertomusten poetiikkaan, historiaan ja filosofiaan. SKS 2016.
Kuvitus:
- Rossetti, D. G. 1871-1872. Beata Beatrix, maalaus. The Art Institute of Chicago. https://www.artic.edu/artworks/16551/beata-beatrix Haettu 4.5.2025.