Kun muuttaa uuteen asuntoon, sen äänet ovat kummallisia. Yöllä kun lähtee vessaan on lattia jalkapohjia vasten vieras, ja valokatkaisija on väärällä korkeudella. Kaapin kulma on siirtynyt yön aikana millin vasemmalle kuin kiusatakseen pahaa-aavistamatonta pikkuvarvasta.
Kuin varkain keho tottuu uuteen paikkaan. Vähitellen jääkaapin humina lakkaa rekisteröimästä kellokorttiaan tajuntaan. Jalkapohjat oppivat tunnistamaan lattian syyt. Seinäkello muuttuu tarpeettomaksi. Kellonajan oppii tunnistamaan valon perusteella; milloin se lävistää kirjahyllysi ja huonekasvisi, milloin osuu vaatekaapin kahvaan, milloin lattialistoihin. Asunnossa oppii suunnistamaan pilkkopimeässä. Pikkuvarvas ei tarvitse enää laastareita.
Asuntoa lakkaa kutsumasta asunnoksi.
***
Toisin kuin yleensä, suljen kotini kylpyhuoneen oven takanani.
Lukko tuntuu edelleen vieraalta. Jäykältä.
Tajuan ensimmäistä kertaa, kuinka huono äänieristys kylpyhuoneeni ovessa on. Nyt, kun en ole yksin kotona, koti tuntuu kutistuneen. Miten minun on tarkoitus käydä vessassa, kun ystäväni istuvat seinän takana parin metrin päässä?
Avaan hanan, käännän sen täysille ja annan valua. Turha varotoimi, sillä ystävieni nauru kuuluu varmaan korttelin päähän. Tajusin vasta yliopistossa, että kavereiden saaminen on helppoa, jos osaa yhtään näytellä. Kerro ihmiselle mitä tämä haluaa kuulla, eikä tämä epäile sinua hetkeäkään. Kerro tälle jotain epämieluisaa, ja tämä alkaa heti juoruilemaan sinusta selkäsi takana.
Pystyn oven läpi seuraamaan ystävieni keskustelua aina siihen asti kunnes vedän vessan. Käsiä pestessä teen virheen: vilkaisen peiliin tarkistaakseni, ettei hampaisiini ole takertunut roskia.
“Vai ystävien”, peilikuvani naurahtaa. “Eikö ole vähän liian aikaista kutsua heitä ystäviksi? Lyödäänkö vetoa ettette näe toisianne syyslukukauden loputtua enää koskaan? Jos he nyt tämänkään illan jälkeen enää jaksavat katsella naamaasi.”
“Turpa kiinni.”
“Ohhoh, onpas joku nyt äreällä päällä. Kerropa minulle, keneltä sinä sellaisen ominaisuuden olet varastanut? Et sinä ennen näin äreä ollut.”
“Turpa. Kiinni”, murisin peilikuvalleni. Se virnisti takaisin. Olisin varmaan antanut sille turpiin, jos se ei olisi ollut… tiedäthän. Peilikuva.
“Onko Milla se kovaääninen? Joka taputtaa käsiään aina nauraessaan ja heilauttaa päätään taaksepäin? Se ei sovi sinulle yhtään. Näyttää tekaistulta. Eikö hänellä ollut mitään kauniimpaa piirrettä, jonka olisit voinut varastaa?”
“Millalla on kaunis nauru.”
“Jos niin sanot”, peilikuvani kohauttaa olkiaan, “mutta hei, ennen kuin palaat ystäviesi seuraan, haluaisin sanoa yhden jutun. Sinun PITÄÄ lakata harjoittelemasta ystäviesi maneereita kylpyhuoneessa. Tulen hulluksi kun joudun katselemaan sitä.”
Pudistelin päätäni.
Peilikuva osoitti minua. “Tuo! Tuo pään heilautus! Se on uusi! Keneltä sinä sen varastit?”
“Ei se ole varastamista jos se toinen ei menettänyt mitään.”
“Et sinä voi loputtomiin omaksua kavereidesi ominaisuuksia.”
“Ja miksiköhän en?”
“Koska kadotat todellisen minäsi?”
“Ei minulla alun alkaenkaan ollut mitään kadottamisen arvoista.”
“Ei ole totta.”
Ristin käteni. “Anna YKSI esimerkki.”
“Miksi?”
“Lyön vaikka vetoa ettet pysty siihen. Kerro millainen olin ennen kuin aloin kopioimaan muita, ja lupaan lopettaa ystävieni matkimisen.”
Peilikuvani oli hiljaa.
“No?”
Peilikuvani mutristi alahuultaan. “Mitä tämä on, joku suullinen tentti? Anna minulle hetki aikaa miettiä vastaustani!”
“Aika loppui.”
Käännyin lähteäkseni. Dramaattiseksi tarkoitettu poistumiseni epäonnistui, sillä unohdin oven olevan lukossa.
“Todellinen sinä on ainakin tosi kömpelö”, peilikuvani nauroi minun hieroessani poskeani.
“Ihastuttavan syvällinen luonneanalyysi.”
“Hei! Minä haluan vain parastasi! Haluan, että löydät todellisen minuutesi.”
Kurkotin kaapin perälle ja ruiskautin ikkunanpuhdistusainetta peiliin. Peilikuvani kasvot venyivät, valuivat peiliä alaspäin.
“Näin sitä ei ainakaan löydetä!” se kirkui peiliä pitkin valuvalla suullaan.
“Ei niin”, vastasin, “mutta näin siitä häivytetään loputkin.”
Annukka Mäkeläinen
Kirjoittaja on toisen ja kolmannen vuoden välillä välivuodella oleva opiskelija, joka käyttää liikaa aikaa päiväkirjalleen ja peilikuvalleen puhelemiseen.