Kirpputorilta löytyi hylly, joka oli täynnä aarteita: 1960-luvun naistenlehtiä, joita sen ajan naiset olivat käsitelleet hellästi. Sivut eivät olleet juuri ollenkaan kippuralla hypistelystä. Kansissa katselivat kirkassilmäiset mallit graafisten otsatukkiensa alta.

Me naiset -lehteä ja Eevaa luetaan edelleen, Kotiliesikin palvelee yhä sisustuksesta, ruoasta ja käsityöstä kiinnostuneita lukijoitaan.

Sen sijaan Viuhka, Hopeapeili ja 17-lehti ovat olleet jo kauan poissa kauppojen hyllyiltä. Esimerkiksi Hopeapeili lakkautettiin vuonna 1971 lukijamäärän hiipumisen takia ja sulautettiin samalla toiseen naistenlehteen, Annaan.

Naistenlehtien kansissa poseerasivat jo tuolloin naiset – tosin useimmiten tavalliset mallit, ei julkisuuden henkilöt. Sisältö kuitenkin poikkesi nykyjulkaisuista melkoisesti.

Kysy Kerttu-Kaarinalta

Naistenlehdissä oli aikoinaan paljon kysymys–vastaus -palstoja. Milloin tahdottiin tietää permanentin vaikutuksista, milloin siitä, pitäisikö naistenkin maksaa treffeillä osansa. Eräs tällainen palsta oli Hopeapeili-lehden Kerttu-Kaarina vastaa. Vuoden 1965 numerossa 16 pohdittiin nuorten sukupuoliasioita, ja eräs tulistunut lukija kirjoittaa näin:

”– luettuani Kerttu-Kaarinan vastauksen ’Solttuheilalle’ en voi muuta kuin ihmetellä vastausta, jossa hän hyväksyi julkisesti sukupuoliseurustelun nuorten kesken. Olen sitä mieltä, että tällainen vie pohjan pois vanhempien opetuksilta. Toivoisin, että vastaukset annettaisiin enemmän kasvatusvastuuta tuntien ja että Hopeapeili säilyttäisi entisen arvokkaan ja paljon suosiota saaneen sisältönsä.”

Eeva-lehdessä julkaistiin vuonna 1962 palstaa nimeltä Kiitos kirjeestä, nuoret. Marraskuiseen numeroon 11 on kirjoittanut nimimerkki Närkästynyt Hanski, joka on kyllästynyt saamaansa huomioon tytöiltä:

”Hei, nuoret Eevat! Ei ole mitenkään hauskaa, kun myöhään illalla saa puhelinsoiton joltakin tuntemattomalta ihailijattarelta, joka ei sano nimeään vaan tirskuu langan toisessa päässä ja livertää jotain rakkauslurituksia. Silloin tekisi mieli paiskata puhelin kiinni, mutta eihän sitä oikein voi loukata nuoren tytön tunteita. Toisinaan taas soitetaan jokin levy oikein kovaa kuulokkeen vieressä, niin että korvat ovat haljeta. Tuollaiset soitot eivät yhtään imartele meitä poikia. Minua ne ainakin kiukuttavat. Tavallisestihan poika soittaa tytölle ja sopii tapaamisesta eikä päinvastoin.”

Housut eivät vetoa miesten tunteisiin

Me naiset -lehden vuoden 1965 neljännessä numerossa pohditaan hämmentäviä asioita otsikon Onko mies korkeampi olento – vai onko nainen alla. Jutussa haastatellaan ”etelän miestä” eli erästä italialaista herraa naisen ja miehen tasa-arvosta. Kysyttäessä, voisiko nainen olla joskus jopa valtakunnan hallitsija, etelän mies vastaa hyvin lääketieteellisesti:

”—Ensinnäkin nainen on fyysillisesti niin erilainen kuin mies, että tämä erilaisuus ehkä saattaisi naisen mahdollisuudet ylivoimaisen koetuksen eteen valtakunnan päämiehenä. Hänen tunne-elämänsä on sidottu hormonaalisiin vaihteluihin enemmän kuin miehen, tämähän on totuus, ja muutoinkin hänen tunne-elämänsä on tavallisesti hallitsevampi kuin miehen. Nainen ei ole sillä tavalla stabiili, vakaa, kuin mies. Entä jos hänellä olisi vauva sairaana, ratkaisevassa kriisissä, ja hänet kutsuttaisiin tämän vuoteen ääreltä ratkaisemaan jotakin kansainvälistä äkillistä kriisitilannetta, niin kumman kriisin hän hoitaisi? Pelkään pahoin, että vauvansa.”

Keskustelu ajautuu myös naisten pukeutumiseen, ja etelän mieheltä kysytään mielipidettä naisten housuasuihin.

”Vetoaisiko naiseen mies, joka lähtisi liikkeelle naisen hameessa? Ehkä mies on täällä (Suomessa) tottunut naisen pitkiin housuihin, mutta minusta tuntuu, että mies sisimmissään hyväksyy naisella pitkät housut ainoastaan urheiluasuna. Olkoot naisen päällyshousut miten hienoa pitsiä tai brokaadia tahansa, ne eivät lisää hänen naisellisuuttaan, päinvastoin, eivätkä millään tavalla vetoa miehen parhaisiin tunteisiin.”

Saako äiti olla homssu?

Hopeapeilin vuoden 1965 numerosta 10 löytyy harvinaisen konservatiivinen teksti, Saako äiti olla homssu. Teksti kuvastaa hyvin ajan murrosta: naiset alkoivat siirtyä mankeleiden ja pölyhuiskujen ääreltä muuhun elämään, eikä se miellyttänyt etenkään kirjoittajaa Kirsti Laurilaa.

”Viime aikoina on tullut tavaksi kehottaa perheenemäntiä fuskaamaan taloustöissä. Parempi pöly piirongilla kuin aivoissa, on uusi iskulause. Vuoteen alla kierivät villakoirat ovat anteeksiannettavia. Lakanoitakaan ei tarvitse enää käyttää mankelissa, vaan ne voi levittää vuoteeseen suoraan pyykkinarulta. –– Kaikki naiset eivät laiskotellenkaan muutu henkeviksi, ja mieluummin perhe sentään luultavasti asuu siistissä kodissa tavallisen, kohtalaisen tyhmän ja vähemmän henkevän äidin kanssa kuin likaisessa kodissa runoja lueskelevan tai levyjä kuuntelevan homssun kanssa. Kaikkien kyvyt eivät riitä luovaan työhön. Kodin viihtyisyyden luominen on suurinta, mihin moni meistä pystyy.”

Laurilan teksti kirvoitti Hopeapeilin lukijapalstalla esiin myrskyävän homssukeskustelun, joka jatkui useamman numeron ajan. Esimerkiksi nimimerkki Hetastiina avasi sanaisen arkkunsa:

”–– Mies on vuokrannut tai rakennuttanut itselleen talon tai huoneiston, jossa on neljä seinää ja ikkunat. Hänellä on tässä siis jonkinlainen koppi ja sinne hän vie vaimonsa ja siellä tämän pitäisi nurkumatta olla ja laittaa herrallensa ruokaa, useasti vain ruokapalkasta, ja hoitaa lisääntyvää perhettä ja petata sitä iänikuista petiä vuodesta toiseen. Ihmettelen, että eikö siihen lopulta kyllästy, oli sitten minkälainen kotikissa tahansa.”

1960-luvun naistenlehtien kieli kuulostaa tänä päivänä huvittavalta. Meikki-sanan sijaan käytetään make-upia ja fyysisen sijaan fyysillistä. Etenkin mainoksissa kohteen teitittely on yleistä: ”Nyt Te voitte saada pitkät – pitemmät – pisimmät silmäripset” vinkataan Maybellinen ripsivärimainoksessa.

Naistenlehdistä huomaa, että naisten elämä on ollut 1960-luvulla käännekohdassa. Tasa-arvo kirvoittaa keskustelua valtavasti. Vanhan ja perinteikkään ”nainen huolehtii kodista” -ajattelutavan sijaan naiset ovat alkaneet hakea sisältöä elämäänsä myös kodin ja perheen ulkopuolelta.

Kotitöitä on helpotettu, minkä huomaa lukuisista pakaste- ja valmisruokamainoksista sekä -resepteistä. Lisäksi pesukoneita ja muita kodinkoneita mainostetaan yhtenään. Vihdoin taivuttiin siihen, että myös kotitöiden tekemisessä voi säästää aikaa: arjen helpottaminen oli tullut yleisesti hyväksytysti modernin naisen merkiksi.

Anna Pihlajamäki