Kesätöiden hakeminen on joka vuosi aivan yhtä turhauttavaa ja stressaavaa.

”Kyllä työtä tekevälle löytyy” ja muut ihanat sanonnat eivät suoranaisesti motivoi käyttämään viikonloppuja hakemusten täyttämiseen. Hakemusten täyttämiseen nimittäin kuluu aikaa. Ei riitä, että sinulla on hyvä cv ja hakemuskirje, jota päivität hakukohteen mukaan, vaan lisäksi pitää samat tiedot täyttää vielä erikseen itse hakemukseen, kuvata ehkä muutama videomuotoinen vastaus ja pohtia miksi juuri sinä olisit paras tyyppi työskentelemään Salen kassalla tai pyörittelemään täydellisiä jäätelöpalloja lähikiskalla. (Haluan tässä vaiheessa huomauttaa, että näissä töissä ei ole mitään vikaa. Löytyyhän myyjä-nimike 4 kertaa omasta ansioluettelostanikin.) Jos haluaa saada töitä, motivaatioksi harvoin riittää pelkkä raha, mutta samaan aikaan töitä haetaan varsinkin opiskelijana juuri siksi, että saisi sitä rahaa.

Aina myös rohkaistaan hakemaan vain itsevarmasti niitä kuuluisia oman alan töitä, mutta usein oman alan töissä vaatimuksina ovat ”vähintään 2–3 vuoden kokemus vastaavista töistä” tai jotain muuta yhtä rohkaisevaa. Kokemusta pitäisi olla, mutta jostakin sitä kokemusta myös tulisi saada. Yhtälö on vähintäänkin mielenkiintoinen, jokseenkin myös mahdoton.

Ei siis ole ihme, että työnhaku ei ole kovin mieltä ylentävää puuhaa. Omaksi onnekseni voin vuoden aikana tehdä sijaisuuksia niin paljon kuin koulun ohella pystyn, sillä siihen hommaan pätevyyttä ei taas tarvita. Opettajan töitä harvoin kuitenkaan voi tehdä kesäisin, joten työnhaku ei siinä mielessä olekaan ratkaistu. Määräaikaisissa työsuhteissa oleville opettajille ei myöskään kerry palkallista kesälomaa. On siis mahdollista, että työskentelet kokonaisen lukuvuoden opettajana, mutta kesäksi sinun täytyy silti taas hakea töitä esimerkiksi sieltä Salen kassalta. Ja ei, en ole työskennellyt Salen kassalla, vaikka voisi kuvitella minun purkavan tässä joitakin omia aggressioitani asiakaspalvelutyötä kohtaan. Oikeastaan pidän asiakaspalvelutyöstä todella paljon.

No, mutta takaisin siihen työnhakuun. Vaikka itse työhakemusten täyttö sujuisi ja hakemuksia olisi lähetetty mukavan suuri määrä, epävarmuus ei lopu siihen. Seuraavaksi sitten jännitetään tuntemattomasta numerosta tulevia puhelinsoittoja (jos niihin nyt joku uskaltaa vastata), sähköpostiin ilmestyviä viestejä ja sitä, tuleeko kutsua työhaastatteluun. Uuden sähköpostin saapuessa postilaatikkoon innostus kasvaa, mutta kovin usein se myös katoaa hyvin nopeasti lukiessa viestistä sanat ”Valintamme ei valitettavasti tällä kertaa osunut juuri sinuun.” Pahimmassa tapauksessa mitään viestiä tai ilmoitusta ei koskaan tulekaan. Onkohan koko hakemustasi koskaan edes luettu. Ken tietää.

Jos niin hyvä lykky käy, että kutsu haastatteluun tulee, alkaa seuraava jännityksen ja stressin vaihe. Mitä jos menen ihan lukkoon, mitä jos siellä tajutaan, että saatoin hieman liioitella ystävällisyyttäni ja järjestelmällisyyttäni hakemuksessa? Mitä haastatteluun edes laitetaan päälle? Pitää olla siisti ja huoliteltu, mutta ei saa vaikuttaa kuitenkaan tylsältä tai yliampuvalta. Haastattelujen lopussa pitäisi myös olla jotakin järkevää kysyttävää kaiken sen jännittämisen jälkeen, sillä ihan huvin vuoksi sinulta ei kysytä ”Onko jotakin kysyttävää?”

Jos tästäkin kaikesta selviydyt, voit taputtaa itseäsi olkapäälle. Itseasiassa, anna itsellesi kunnon aplodit. Jos hyvin käy, saat työpaikan. Ja jos ei, niin ainakin olet herättänyt sen verran kiinnostusta, että työnantaja haluaa nähdä sinut livenä ja tietää osaamisestasi lisää.

Kuten ehkä kirjoituksestani saattaa paistaa läpi, työnhaku on ollut itsellenikin jälleen kerran ajankohtaista ja jälleen kerran yhtä uuvuttavaa. Mutta ei hätää minä ja kaikki muut kohtalotoverit! Kohta alkaa yli puolen vuoden loma, ennen kuin koko rumba alkaa taas uudelleen.

Anna Hollo

Kirjoittaja on neljännen vuoden suomen kielen opiskelija, joka on viimeiset kuukaudet seilannut kesätyöilmoitusten ja hakulomakkeiden monimutkaisessa aallokossa.