Joskus mietin muuttuvaa aikaa ja muuttuvaa kieltä. Syventyessään kielen historiaan saattaa unohtaa, että paljon tietoa siitä on myös ihan kätten ulottuvilla. Teorian voi viedä luentosalista oikeaan elämään ja samalla oppia omista juuristaan. Siksi päätin tässä artikkelissa haastatella omaa isoäitiäni Eevaa. Mummu (joksi häntä itse kutsun) täytti hiljattain 84-vuotta. Hieno ikä viisaalle naiselle, sanoisin. Noina vuosina on varmasti ehditty näkemään, jos jonkinlaista kielen murrosta.
Eeva syntyi sota-aikana 1942, Alajärven Kamppilassa. Hänen varhaisin muistonsa liittyy isän veistämään jakkaraan, joka kulkee edelleen mukana. Lapsuudesta on jäänyt myös mieleen muutto pysyvään lapsuudenkotiin. “Muistan sen ilon isästä ja äitistä, kun ne pääs omaan kotii”, Eeva muistelee. Ilon aisti aina, kun reki kääntyi kotipihaan. Joka talossa asui paljon lapsia, joiden kanssa leikittiin pihaleikkejä. Uimaan opittiin läheisessä Menkijärvessä ilman aikuisen valvontaa. “Ihme kyllä sinne ei kukaan ikinä hukkunu”, mummu pohdiskelee.
Sota-aikana maataloissa ei juuri arvostettu lukemista, sillä oli paljon kotitöitä. Monikaan ei osannut lukea ennen koulun aloittamista. Eeva muistaa kuitenkin kotoaan ainakin Tiina Tonttutyttö -kirjan, jota opeteltiin tavaamaan yhdessä vanhempien kanssa. Isä muutenkin kannusti opiskeluun. Mummu kertoo oppineensa lukemaan helposti. Kielioppisääntöjen kanssa on kuitenkin ollut taistelemista. Eeva itse kuvaa hänellä olevan “onneton kielikorva”.
Lapsena mummuni oppi puhumaan Eteläpohjalaista murretta, joka on myöhemmin jäänyt puheesta pois. Hän kertoo, ettei muita kieliä suomen lisäksi kuulunut paljon. Ruotsista peräisin olevia lainasanoja Etelä-Pohjanmaalla kuitenkin esiintyi. Esimerkiksi käsipyyhe oli hantuuki, nenäliina nästyyki ja harja oli porsta. Harvoin kuultava vieraskieli saattoi olla romanien käyttämä kaaleen kieli.
Kesäisin Alajärven huviloita asuttivat ruotsia puhuvat virkamiehet, jotka kuitenkin osasivat myös suomea. Mummuni osallistui 4H-toimintaan, jossa kasvatettiin muun muassa erilaisia vihanneksia. Vihanneksia kävivät sitten virkamiesten rouvat ostamassa, sillä ennen vanhaan niitä ei vielä kaupassa myyty.
Siirtyessään kirkolle keskikouluun erottui Eevan Alajärven murre selkeästi Menkijärven murteesta. Keskikoulussa alkoi ensin ruotsi ja seuraavana vuonna saksa. Myöhemmin opiskeltavien kielten joukkoon tuli myös englanti. Koulutarvikkeina toimivat kirjoitusvihko, mustepullo, -kynä ja sen kärki. Tekstit oli tapana kirjottaa kaunollakirjoituksella.
Saksan kieleen mummulla oli vaikea suhde. Hänellä on yhä tallella kovia kokenut saksankirja, joka on useasti paiskattu seinää päin. Kun Vellamo-sisko aloitti keskikoulun, hän peri Eevan kirja. Isän huomatessa kirjan kunnon, hän kauhisteli, että olisihan Vellamolle uusikin voitu ostaa. Keskikoulun aikaisesta albumista mummulta löytyy vieläkin kuvat saksalaisista kirjeenvaihtokavereista. Eeva kertoo myös, että kokeet kirjoitettiin aina omaan vihkoon, jossa oli aiempiakin kokeita edeltävillä sivuilla. Mummulla ei kuitenkaan käynyt ikinä edes mielessä katsoa kokeessa apua edeltäviltä sivuilta.
Eeva muistelee myös edesmenneen isoisäni kertomusta saksalaisista sotilaista sota-ajan Suomessa. Sotilaat leiriytyivät Vesalankylässä lähellä “papan” lapsuuden kotia. Yhtenä päivänä he koputtivat navetan ovelle ja näyttivät elein kanojen kauloja katkaistaviksi ja osoittelivat vasikkaa. Isoisoäitini osoitti suurta lapsikatrasta, joka hänellä oli elätettävänä. Vasikasta ei luovuttu.
Mummu muutti keskikoulun jälkeen Seinäjoelle karjalaisen perheen luokse. Siellä hänen alkuperäinen murteesa viimeistään jäi sivuun. Joku onkin joskus ihmetellyt, että voiko Eeva ja hänen puheeltaan turkulaistunut siskonsa Elvi tosiaan olla siskoja.
Seuraavaksi Eeva muutti Tampereelle opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Murre-erot eivät häntä hätkäyttäneet. Asuntolassa hän jakoi huoneen jo tutun karjalaisperheen tytön kanssa. Sairaanhoitajan opinoissa kuvioihin astui taas uusi kieli, kun lääketieteellinen sanasto piti opetella latinaksi. Koulussa oli myös äidinkielen opiskelua suullisen esityksen muodossa.
Mennessään naimisiin, mummu muutti Hailuotoon, jossa Oulun murre alkoi vaikuttaa puhetapaan. Mummulla tuleekin heti mieleen kompianen, kun kysyn sanoista, joiden käyttö on vähentynyt. Kyseessä on Oulun murteen karkkia/makeista tarkoittava sana, jota pappani kuulemma käytti paljon. Myös hahtuvakoppaa mummu muistelee poisjääneeksi sanaksi. Hahtuvakopat olivat pärekoreja, joihin pestyt villat karstattiin.
Eeva kertoo nauttivansa kirjoittamisesta, mutta ei ajattele kielioppia samalla. Jäätyään 1999 leskeksi hän kirjoitti surutyönä Saarelle selällisellä -kirjan miehensä elämäntyöstä. Myöhemmin hän kirjoitti myös Suomi 100 runokokoelman Mieli valoisa uudistuu.
Mummu kertoo, että huomaa kielen muuttuneen vuosien saatossa paljon. Hänen kotipaikassaan Hailuodossa ei edelleenkään ole paljon vieraita kieliä. Mummu kuitenkin kertoo saaneensa sukuun eweä ja ranskaa puhuvan vävyn. Eevan näkemyksen mukaan murre-erot eivät korostu nykyään enää niin voimakkaasti. “Peruskoulu tasapäistää”, hän nauraa. Oman murteen Eeva huomaa parhaiten ristikoita täyttäessä, kun mukaan meinaa sujahtaa ylimääräinen i-kirjain.
Nykyielestä Eeva kommentoi, että “lyhenteet rikkoo suomen, meiän kauniin äidinkielen.” Lyhenteitä kuuluu niin radiossa kuin jälkikasvunkin puheessa. “Se on semmosta, että kaa. Mikä on se kaa, ku te puhutte? Piti oikein pysähtyä miettimään, mikä se tollanen kaa on.” ihmettelee mummu. Hän viittaa “kanssa” sanan lyhenteeseen.
Lukemista mummu pohdiskelee seuraavasti: “Tänä päivänä puhutaan, ettei lueta.” Eevan oma jälkipolvi on kuitenkin ahkeraa lukemaan, joskin lukihäiriötä löytyy jonkin verran. Eeva arvelee lukihäiriön syövän lukuintoa. Hän muistelee, että ennen lukemista pidettiin turhana. Hän kuitenkin itse kävi kirjastossa. Kesällä nukuttiin lasiverannalla, koska pohjoisessa yöt olivat valoisia. Siellä näki lukea pitkälle yöhön vanhemmilta salassa.
Loppuun Eeva toteaa nauraen vielä: “Kyllä tässä kielellä on pärjätty.”
Milana Uutela
Kirjoittaja on valamiina tarattummaa kiriijaa ja matkaamaan kesällä Hailuotoon.