Minua pyydettiin (itselleni tuntemattomasta syystä) kirjoittamaan Kielekkeeseen työelämästä ja siinä pärjäämisestä. En tunne itseäni  asian ekspertiksi, olenhan viettänyt valmistumiseni jälkeen koko työelämäni akateemisessa kuplassa, ensin oppiaineen assistenttina, sitten Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Turun yliopistoon sijoitettuna) tutkijana ja viimeiset 25 vuotta fennougristiikan professorina. En ole siis joutunut testaamaan kykyäni selvitä uusissa työympäristöissä – ja viimeisestä työnhaustanikin on jo kulunut neljännesvuosisata.

Työelämä on muuttunut paljon viime vuosikymmenten aikana, ja akateemisesti koulutettuja henkilöitä on yhä enemmän. Ennen 1990-lukua useimmat päättivät opintonsa maisterintutkintoon, ja se tarjosi lähes poikkeuksetta hyvät eväät loppuelämän työuraan. Ne, joita tutkimus kiinnosti, jatkoivat opintojaan työn ohessa ilman suurempaa kiirettä ja vailla erillistä rahoitusta. Väitöskirjaa saatettiin laatia vuosikausia tai jopa vuosikymmeniä.

Koulutustason nostamiseksi ja tieteellisen tutkimuksen edistämiseksi valtiovalta synnytti tohtorikoulujärjestelmän, joka mahdollisti palkallisen jatko-opiskelun. Palkallisten paikkojen lisäksi tohtorikouluun voivat integroitua myös esimerkiksi säätiöiltä apurahan saaneet jatko-opiskelijat. Tohtorituotanto moninkertaistui, minkä tuloksena kilpailu koveni. Nykyään yliopistoissa ei enää juurikaan ole maisteritasoisia työntekijöitä (avustavaa henkilökuntaa ja tohtorikoulutettavia lukuun ottamatta), vaan perusedellytys työpaikan saamiseen korkeakoulusta on tohtorintutkinto.

Kilpailu työpaikoista on koventunut useimmilla muillakin akateemista loppututkintoa vaativilla yhteiskunnan aloilla. Yleiskuva ei silti ole toivoton: lähes kaikki akateemisesti koulutetut saavat koulutustaan vastaavan työn, mutta sitä saattavat tosin edeltää vuodet pätkätöissä. Lyhyissäkin työjaksoissa voi kuitenkin kerryttää kokemuksiaan, totuttautua työelämän lainalaisuuksiin, kasvattaa cv:tään ja lisätä ammattitaitoaan. Olennaista on suhtautua työhön kuin työhön ennakkoluulottomasti ja tarttua toimeen rohkeasti.

Opiskelussa tärkeää on motivoituneisuus, se että on aidosti kiinnostunut opiskelemistaan asioista eikä vain tankkaa tietoa tentissä vastaamista varten. Opiskelu on kouluttautumista ennen kaikkea työelämää varten. Se koulii analysoimaan eteen tulevia ongelmia ja ratkaisemaan niitä.

Kannattaa rohkeasti valita sivuaineita, jotka kiinnostavat, eikä vain kulkea valtavirran mukana. Monet nykyajan työpaikoista edellyttävät yllättäviäkin osaamisen yhdistelmiä, joten erikoistuminen oman pääaineen lisäksi myös jollakin toisella alalla saattaa loppujen lopuksi avata ovia, joita ei ole tullut ajatelleeksikaan. Varasuunnitelmia on myös syytä punoa, jotta kaikki ei olisi yhden kortin varassa.

Opiskelu on mitä suurimmassa määrin projekti, sangen mittava projekti. Se edellyttää keskittymistä olennaiseen ja suunnitelmallisuutta, kokonaisuuden jakamista osatehtäviin mutta myös kokonaistavoitteen tarkkaa hahmottamista. Innostus, uteliaisuus uuden tiedon hankkimiseen ja omaksumiseen tekee opiskelusta palkitsevaa ja hauskaakin. Kasvu omaan asiantuntijuuteen, oman alansa asiantuntijaksi tapahtuu kuin huomaamatta opintojen edetessä. Opiskeluprojektista on sitten henkisesti lyhyt matka työelämään ja sen projekteihin; ne edellyttävät samaa aktiivisuutta, aloitteellisuutta ja päättäväisyyttä kuin opiskelukin.

Toivotan kaikille Kielekkeen lukijoille antoisaa opiskeluaikaa!

Sirkka Saarinen