Elän vaativuuden skeeman kanssa. Luultavasti aika moni meistä elää. Kognitiivisesti suuntautuneissa terapiamuodoissa skeemoilla tarkoitetaan ihmisen mieleen kiteytyneitä toiminnan ja tunnekokemusten malleja, jotka määrittävät ja värittävät ihmisen elämää. Siltä varalta, että lukijoiden joukossa sattuu olemaan joku, jota vaativuuden skeema ei henkilökohtaisesti puhuttele, lyhyt kuvaus: kärjistetysti vaativuuden skeeman alla mikään ei riitä eikä kelpaa. Tanssi vaativuuden skeeman kanssa ei kuitenkaan ole pelkästään orjuuttavaa, koska on siinä hyviäkin puolia. Voi olla myös hyvin voimauttavaa ja inspiroivaa mennä vähän pidemmälle tai syvemmälle tai korkeammalle kuin mihin ajatteli omien eväiden oikeastaan riittävän. Kunhan rajat pysyvät!
Kielitieteessäkin – erityisesti kognitiivisesti suuntautuneilla kielitieteen aloilla – puhutaan skeemoista. Tällöin niillä tarkoitetaan erilaisia käsitteellisiä malleja, vähän niin kuin sateenvarjon rankoja, jotka yhdistävät erilaisten ilmaisutapojen muodostamia kudoksia. Skeema kuvaa sitä, mikä on jonkin kategorian kaikille jäsenille yhteistä; esimerkiksi kaikille verbeille on yhteistä se, että ne ilmaisevat suhteita ja että niiden ilmaisema toiminta kehittyy ajassa. Sateenvarjoa ei ole olemassa ilman rankaa.
Onko sitten analogisesti niin, että jos on kerran hankkinut vaativuuden skeeman kumppanikseen, ei ole olemassa ilman sitä? Ei. Kukaan ei ole yhtä kuin ominaisuutensa. Olen äkkipikainen rillipää, mutta eivät nämä ominaisuudet muodosta tyhjentävää kuvausta minusta. Eivät myöskään kihlat vaativuuden skeeman kanssa. Lisäksi skeemat ehkä ovat harvoin läsnä yhtä vaativina kaikilla elämänalueilla.
Kognitiivisessa kielitieteessä prototyyppi on tiukkis-skeeman liberaali kaveri. Prototyyppinen tapaus on jonkin kategorian tyypillinen edustaja. Esimerkiksi transitiivisia verbejä (kuten vaikkapa kaivaa) pidetään prototyyppisinä verbeinä: ne ilmaisevat tarkoituksellista toimintaa, joka suuntautuu yhdestä mieluiten elollisesta oliosta toiseen olioon, joka kokee toiminnan seurauksena jonkinlaisen muutoksen (skemaattista: suhde kahden olion välillä, muutos ajassa). Sitten on verbejä, joiden ilmaisemassa toiminnassa onkin oikeastaan vain yksi osallistuja (vaikkapa valua), ja verbejä, joiden ilmaisema toiminta ei ole järin muutoksellista (kuten lojua). Silti ne ovat tarpeeksi verbimäisiä, että ne mahtuvat saman sateenvarjon alle kaivamisen kanssa.
Joskus ajattelenkin vaativuuden skeemaani ennemmin prototyypin kaltaisena. Se kuvaa tyypillistä asennettani elämään ja toimintaan. Tyypillisesti haluan tehdä asiat hyvin. Pidän siitä, että opin uutta. Mutta voin myös opetella menemään sieltä, missä aita on matala, matalampi, matalin.
On tavallista, että vaativuuden skeema ilmenee sisäisenä puheena. Jäytävänä, narisevana, pettyneenä, ilkeänä, halveksivana puheena. Itse kunkin, lempiskeemoistaan huolimatta, kannattaa toisinaan pysähtyä kuuntelemaan, miten itselleen puhuu. Puhuuko kenellekään muulle samalla tavalla? Voisiko kenellekään toiselle sanoa yhtä hirveitä asioita kuin itselleen saattaa sanoa? Miksi itsen pitäisi kuunnella sellaista? Ja toisaalta, voisiko tällaista sisäistä puhetta tutkia kielitieteellisesti? Se olisi valtavan kiinnostavaa, kunhan aineistonkeruun tekniset ja eettiset kysymykset ratkottaisiin ensin huolellisesti.
Sisäisen puheen äärellä voi herätä myös kysymys siitä, kuka sen äänen sinne päästi. Joskus siihen voi löytää vastauksen, joskus ei, mutta minusta se ei oikeastaan ole kovin olennaista. Kielellinen maailma on kuitenkin valintoja täynnä. Aina on mahdollista valita, miten jonkin asian ilmaisee. Koskaan ei ole sidottu vain yhteen näkökulmaan eikä koskaan ole pakko olla epäystävällinen saati julma. On mahdollista puhutella myös itseään myötätuntoisesti ja armollisesti. En väitä, että sisäisen puheen tapojen muuttaminen olisi helppoa, mutta mahdotonta se ei missään nimessä ole.
Vaativuuden skeemalla on taipumusta kaivella menneitä. Se voi nostaa esiin järjellä ajateltuna aivan mitättömiä asioita, jotka eivät menneet niin kuin Strömsössä. Niitä on turha torjua, koska huitomalla ne ärsyttävät entistä enemmän ja palaavat entistä itsepintaisemmin, kuten hyttyset. Niiden voi sen sijaan antaa tulla ikään kuin näyttämölle, jota itse asettuu ulkopuolelta katsomaan – myötätuntoisesti. Ulkopuolelta se on helppoa, hyttysparven sisältä ei. Ja tiedättekö, mikä on myötätunnossa parasta? Se, että mitä enemmän sitä tuntee, sitä enemmän sitä tuntee. (Niin, järki: sillä ei ole skeeman kanssa juuri mitään tekemistä.)
Äitini esitti minulle otsikon kysymyksen, kun olin parikymppinen opiskelija. Se on kulkenut mukanani kaikki nämä vuodet, koska se on niin hyvä kysymys. Vastaukseni kysymykseen on vaihdellut, mutta pääpiirteissään myötätunnon määrä on lisääntynyt.
Kognitiivisessa kielitieteessä puhutaan myös voimadynamiikasta. Maailman tapahtumat ovat voimadynamiikan alaisia, ymmärrys voimadynamiikasta kuuluu ihmisen kognitiivisten kykyjen työkalupakkiin, ja voimadynaamiset suhteet näkyvät suoraan kielen rakenteessa. Otetaan tästä esimerkiksi transitiivinen lause, vaikkapa Krista kaivaa maata. Siinä edustuvat voima (Krista) ja vastavoima (maa). Toiminta näiden kahden välillä ei olisi mahdollista ilman voimadynaamista suhdetta; voima ja vastavoima tarvitsevat toisiaan. Maa ei siirry kaivamatta, mutta ilman maata kaivamista ei ole olemassakaan.
Vaativuus ja armollisuus ovat toistensa voima ja vastavoima.
Jos tuntuu, että tarvitsee ulkopuolisen apua, kannattaa olla yhteydessä YTHS:ään tai vaikkapa Lounais-Suomen mielenterveys ry:n kriisikeskukseen.
One Response to Onko sun Krista pakko olla noin ankara itsellesi?