Ei tämä ole mikään opiskelijakortti.

Sain sen, koska opiskelen täällä.

Mutta ei tämä todista, että opiskelet täällä.

Se on ainoa kortti, jonka sain.

No näytä sitten paperinen todistus.

Ei minulla ole, mutta voisin näyttää netistä – –

PA-PE-RI-NEN TO-DIS-TUS!

Katsoin konduktööriä epäuskoisesti ja totesin, etten kanna joka paikkaan kaikkia saamiani lippulappusia. Unkarilainen matkakumppanini puuttui peliin ja hymyili konduktöörille tavalla, joka sai tämän jättämään kymmenentuhannen forintin (noin 5 % hyvästä kuukausipalkasta) sakkolapun kirjoittamatta.

Perkeleen byrokratia. Samalla viikolla olin väitellyt niin sairaanhoitajan kuin yliopiston henkilökunnankin kanssa tuotuani joka paikkaan liian vähän papereita ja kaiken maailman kortteja. Ei sillä, että meno olisi sen parempaa Suomessa, mutta ainakin tiedän, miten sikäläiset paperihässäkät kuuluu hoitaa. Unkarissa kukaan ei selitä niitä etukäteen.

Unkarilainen seuralaiseni nauroi ja keksi heti aiheeseen sopivan puheenaiheen:

– Iida, mitä vihaat Unkarissa?

Huokaisin syvään, ja hän nauroi lisää.

Unkarilaiset – aivan kuin suomalaisetkin – ovat uteliaita kuulemaan, mitä mieltä olen heidän kotimaastaan. Oman otantani perusteella he kysyvät sitä aika usein negatiivisen kautta. Usein aistin heidän kasvoiltaan syvän hämmennyksen, kun kerron, ettei täällä mitenkään erityisen kurjaa ole.

Ennen kuin tulin tänne, monet Suomessa varoittelivat minua huonosta valinnasta ja maalailivat toinen toistaan tympeämpiä uhkakuvia: Sikäläiset yliopistot eivät ole mitään suomalaisten rinnalla, tuhlaat vain aikaasi. Saapa nähdä, pääsetkö ollenkaan pois, vai lyödäänkö rajat kiinni ja sinut heitetään vankilaan. Et tule saamaan ystäviä, sillä painat seitsemänkymmentä kiloa ja eksäsi on tyttö.

Yhdeksän kuukautta, monta mahtavaa kurssia ja kolmea lisäkiloa myöhemmin voin vihdoin todeta pärjänneeni epäilijöistä huolimatta ihan hyvin. Yksikään uhkakuva ei ole käynyt toteen, vaan olen yllättynyt positiivisesti monen monta kertaa siitä, kuinka kivaa elämä hieman Helsinkiäkin etelämpänä voi olla.

Unkarissa ihmiset tuntuvat sosiaalisemmilta ja välittävät toisistaan jotenkin näkyvämmin kuin Suomessa. On ihan tavallista tarjota toiselle kahvi tai kalja luentojen jälkeen tai myöhästyä koulusta muutamalla minuutilla, jotta mielenkiintoista keskustelua ei tarvitse jättää kesken. Jos olisin opettaja, voisin olla eri mieltä, mutta vaihto-opiskelijan näkökulmasta käytäntö tuntuu ihanan ihmisläheiseltä.

Koska kaikki sitä täällä kuitenkin kyselevät, olen herännyt pohtimaan, mitä Suomi ja siellä olo ylipäätään merkitsee minulle.

Sitä, että kun olen väsynyt eikä puhuminen suju, ympärilläni on väkeä, joille ei tarvitse selittää asioita vieraalla kielellä.

Sitä, että ruisleipää saa muualtakin kuin vanhempien kyläillessä pakkasen perälle sullotusta muovipussista.

Kieltä. Ruisleipää.

Siinäkö se?

Mitä tästä pitäisi ajatella? Armas kotimaani on tiivistettävissä kahteen asiaan, jotka nekin ovat melko helposti siirrettävissä ulkomaille: suomen puhujat kulkevat sinne, minne langaton nettikin, ja vierailevat suomalaiset voivat kiittää majoituksesta ruisleipäpussilla.

Vanhempani muuttavat mielellään matkasuunnitelmiaan siten, että pääsevät vierailemaan luonani, eikä kumppanini ole juuri ikinä Suomessa. Yhteydenpito on nykypäivänä tehty niin helpoksi, että läheisten elämästä on helppo pysyä kärryillä myös etäsuhteillen.

Säätä en ainakaan kaipaa: en ole sitten lapsuusvuosieni ollut marraskuussa yhtä onnellinen kuin tänä lukuvuonna! Kun ystäväni valittivat nähneensä auringon viimeksi kaksi viikkoa sitten, kuljeskelin yhä tyytyväisenä pelkässä hupparissa ja ehdin vaivatta koulusta kotiin ennen auringonlaskua. Jotain rännän tapaista taisi sataa peräti kerran.

– Kuulostaa hirveältä! Muttet nyt vieläkään kertonut, mitä vihaat Unkarissa.

– Niin joo. No, minusta on tosi ärsyttävää, että täkäläisissä kaupoissa voi hyvin olla viisi kassaa, mutta niistä korkeintaan kaksi toimii kerralla. Jonot ovat mielettömiä!

– Mutta tuohan on pientä. Kai sinä nyt jotain muutakin kaipaat Suomesta kuin jotain mustaa leipää ja lyhyempiä jonoja?

– No joo…

– No, mitä?

Vapaata demokratiaa ja riippumattomia uutislähteitä.

Iida Virtanen

Kirjoittaja on fennougristi, joka matkustaa ympäri maailmaa jännittävien kielten perässä. Lue lisää blogista osoitteessa kielimatkailija.fi