Tähän numeroon olemme haastatelleet niin nykyisiä opiskelijoita kuin alumnejakin opintojen sujumisesta ja työllistymisestä. Halusimme kuitenkin kuulla myös henkilökuntamme tarinoita siitä, miten opiskeluaikana ja sen jälkeen tehdyt valinnat ovat vieneet uralla nykyiseen pisteeseen. Tähän numeroon saimmekin jo ihanan kattavan vastauksen lehtoriltamme Paula Sjöblomilta, ja tarkoituksenamme on jatkaa juttusarjaa aina uusia tekstejä saadessamme!

Haaveiden, ponnistelun ja sattuman tulos

Isäni tutki ja opetti Turun yliopistossa. Alle kouluikäisenä pääsin joskus isin kanssa viikonlopputöihin Luonnontieteidentalojen (nykyiset Natura ja Agora) jännittäviin uumeniin. Sain piirtää liidulla jättimäiselle vihreälle taululle, sain katsella pimeässä huoneessa pienen lampun valossa, kuinka kameran filmirullaan tallennetut kuvat siirtyvät hitaiden vaiheiden jälkeen uittamalla paperille näkyvään muotoon, sain hypistellä ihmeellisiä kiviä, jotka olivat päätyneet yliopiston hyllyille ja laatikoihin mitä kaukaisimmista maista, sain ihmetellä, mihin tarvitaan vetokaappeja ja muita kummallisia esineitä. Minua huvitti, kun isin työhuoneessa, jossa oli paljon kirjoja ja tärkeän näköisiä papereita, soi radio. Minäkin halusin isona tällaiseen työhön.

Nyt, puoli vuosisataa myöhemmin, on vaikea sanoa, olenko tietoisesti tai tiedostamattani pyrkinyt kohti yhtä lapsuuden haavettani (haaveammattejahan oli monia) vai onko polkuni kohtalon johdattamaa tai vain sattumaa. Koulutie ylioppilaaksi kesti 12 vuotta, ja sinä aikana, kuten jokainen, tietysti mietin, missä olen hyvä, mikä minua kiinnostaa, mitä haluaisin tehdä työkseni, mihin kannattaisi hakeutua opiskelemaan. Oli ehkä hankala erottaa, minkälaiset tulevaisuudenkuvat kumpusivat sisimmästäni ja mitkä olivat ulkopuolisten minulle tarjoamia ajatuksia. Olin hyvä koulussa, ja siksi minun olisi pitänyt valita pitkä matematiikka, lääketiede tai kauppakorkeakoulu. Suvussani on paljon opettajia, joten sieltä suunnasta ehdotettiin opettajan ammattia. Vanhempani eivät puuttuneet ratkaisuihini, joten sain vapaasti päättää – ja päätinkin: lääkäriksi, tuomariksi tai rahanpyörittäjäksi en missään nimessä aikonut.

Valitsin siis kieliä. Kielet sujahtivat päähäni kevyesti – matematiikka olisi vaatinut enemmän työtä. Ehkä polkuani on siis johdattanut jossain määrin mukavuudenhalu, helpomman vaihtoehdon valinta. Sitä paitsi toisen ihmisen ymmärtäminen ja ymmärretyksi tuleminen oli ja on minulle elämän tärkeimpiä asioita.

Abikeväänä oli mietittävä realiteetteja: mikä kiinnostaa, mihin minulla on mahdollisuuksia, haluanko opiskella Turussa vai jossain muualla. Mietin teologian opintoja, mutta naisesta ei siihen aikaan voinut tulla pappia, joten hylkäsin ajatuksen. Suurin haaveeni oli päästä teatteripuvustajaksi, mutta siihen ei ollut omaa koulutusta, vaan työhön päädyttiin muiden tutkintojen kautta. Hain siis Taideteolliseen korkeakouluun vaatetussuunnittelijan linjalle. En päässyt monivaiheisessa valintaprosessissa alkua pidemmälle. Ajattelin myös turvallista ja tuttua luokanopettajan ammattia ja hain Turkuun. En päässyt. Jännitin, ja soveltuvuuskoe meni surkeasti. Silloin vannoin, että en missään tilanteessa rupea opettajaksi.

Vaan olihan minulla ne kielet. Turussa pystyi opiskelemaan monia kieliä. Ei tarvitsisi muuttaa muualle. Hain opiskelemaan suomea, englantia ja ruotsia. Pääsin kaikkiin – tosin pohjoismaiseen filologiaan olisin saanut sivuainepaikan. Päädyin suomen kieleen ilman sen ihmeempiä tulevaisuudenkuvia. Pääasia, että opiskelu olisi kiinnostavaa.

Olihan se. Sivuaineiksi otin yleistä kielitiedettä ja fennougristiikkaa. Kielikeskuksessa luin saksaa ja venäjää. Suomen opintoihin sisältyi viroa ja karjalaa, fennougristiikkaan unkaria, saamea, mordvaa ja monia muita sukukieliä. Opiskelin työväenopistossa ranskaa ja serbokroatiaa. Kylvin kielissä, nautin. Lykkäsin ajatusta valmistumisesta enkä kovin paljon murehtinut, mitä työtä tekisin tulevaisuudessa. Salaa haaveilin jatko-opinnoista ja yliopistotyöstä, mutta siihen aikaan sellaista ei sopinut sanoa ääneen. Piti odottaa, että professori ehdottaa.

Suomen syventävien opintojen ja sivuaineiden aineopintojen vaiheessa professori Eeva Kangasmaa-Minn kysäisi minulta, kiinnostaisiko uutistoimittajan työ. Häneltä oli tiedusteltu jotakuta opiskelijaa Suomen Tietotoimiston Turun aluetoimitukseen kiireavuksi ja tuuraajaksi. Toki minua kiinnosti tällainen mahtava tilaisuus oppia uutta ja saada jalkaa työelämän oven väliin. Minulla oli kesätöinä jo vähän kokemusta lehtityöstä, joten ihan tuntemattomaan en hypännyt. STT:ssä sain koulutusta ja olinkin sitten töissä varsin pitkään, gradun valmistumiseen asti ja sen ylikin. Uutistoimittajan urani loppui esikoisen syntymään, mutta viestintäala alkoi näyttää varteenotettavalta uravaihtoehdolta.

Vanhempainvapaan lopulla satuin kuulemaan tiedon, jonka perusteella otin yhteyttä Suomen MS-liiton toiminnanjohtajaan ja tarjouduin sinne tiedottajaksi. Pääsin haastatteluun ja sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Työ oli mielenkiintoista, haastavaa ja opettavaista. Viihdyin siinä lähes kymmenen vuotta, mutta koko ajan mielessäni oli ajatus jatko-opinnoista. Kävin harvakseltaan tutkijaseminaarissa, mutta silloinen tutkimusaiheeni ei ottanut tulta alleen. Työssäkäyvän perheenäidin aika ei riittänyt oman tutkimuksen edistämiseen, joskin jatko-opintoja kyllä pystyin pikkuhiljaa suorittamaan.

Syksyllä 1997 vietin viimeisiä vanhempainvapaaviikkojani kolmannen lapsen syntymän jälkeen, kun sain puhelun: suomen kielen oppiaineeseen Fennicumiin tarvittaisiin äkkiä puoleksi vuodeksi assistentin sijaista vuoden alusta lähtien. Opintovelat oli maksettu, asuntolainakin jo kutistunut melko pieneksi, puolisolla vakituinen työ. Tyhjän päälle heittäytyminen oli riski, mutta halu muuttaa elämän suuntaa oli valtava. Irtisanouduin ja otin puolen vuoden työn vastaan. Riski kannatti, koska sen jälkeen olen ollut työttömänä vain kuusi kuukautta, vaikka 20 vuoden yliopistourastani puolet onkin koostunut lyhyistä määräaikaisista työsuhteista.

Olin siis kuin sattumalta saavuttanut lapsuuden haaveeni, päässyt kirjoittamaan liidulla isolle taululle yliopistossa. Tässä ympäristössä uran rakentaminen vaatii kuitenkin selvää tavoitteenasettelua ja sinnikästä työskentelyä kohti tuota tavoitetta. Mitään ei voi pitää varmana, vaikka kuinka ahkeroisi, joten myös pettymyksiin, uusiin yrityksiin ja uusiin suunnitelmiin on varauduttava. On tartuttava eteen tarjoutuviin tilaisuuksiin ja mietittävä, mitä uutta niistä voi oppia. On totuttauduttava ajatukseen, että kun tie on tukossa, pitää ottaa uusi suunta, joka saattaa osoittautua kiertotieksi alkuperäiseen tavoitteeseen tai johtaa ihan uuteen, vielä kiinnostavampaan kohteeseen. Näin olen yrittänyt astella tätä akateemista taivaltani, ja näin olen tässä, tohtoroituneena, kahden kauppakorkeakoulun kautta kiertäneenä yliopistonlehtorina alma materissani – ja isäni entisessä työpaikassa, vaikka eri tiedekunnassa. Liitutaulut ovat historiaa, Fennicum on historiaa, mutta uuden löytämisen ja opettamisen taika on aina sama.

Paula Sjöblom

Kirjoittaja on nimistöntutkimuksesta ja talouden kielestä kiinnostunut suomen kielen yliopistonlehtori.