Opiskeluaikanani olin aktiivinen ainejärjestötoimija, ja hyvä niin: sitä kautta tutustuin moniin mahtaviin tyyppeihin, pidin hauskaa ja pääsin osallistumaan erilaisiin mielenkiintoisiin projekteihin. Tekemällä oppii, ja juuri yhdistystoiminnassa mukana ollessani opin paljon sellaisia taitoja, joista on ollut myös työelämässä hyötyä. Stressinsietokykyä esimerkiksi: kun sitsien alkuun on puoli tuntia ja joku on unohtanut hakea ruoat, stressihormonien tuotanto riistäytyy helposti käsistä. Toisaalta suurin osa hyvistä taidoista kertyi huomaamatta vuosien varrella; opin tehokkaasti muun muassa koordinoimaan, suunnittelemaan ja delegoimaan.

Kun siirryin työelämään opintojeni loppupuolella, tunsin antaneeni yhdistystoiminnalle aivan riittävästi itsestäni ja halusin jättää sen puolen kokonaan pois harrastuksistani. Muutama vuosi vierähtikin täysin yhdistysvapaasti. Sittemmin tuli kuitenkin uusia hallituksia, joissa oli ihan mukava taas toimia. Vanhan opiskelukaverini ehdottaessa alumniyhdistyksen perustamista lähdin tietenkin mukaan. Kun Turkuun puuhattiin S2-opettajien omaa paikallisyhdistystä, löysin itseni perustamiskokouksesta. Tajusin, että ehkä se onkin niin päin, että yhdistystoiminta antaa minulle.

Mitä siitä sitten saa? Näin aikuisena työssäkäyvänä äitinä en ole enää kovin kiinnostunut samoista asioista kuin opiskellessani, mutta osittain samoja hyviä puolia löydän yhdistystoiminnasta edelleen. S2-opettajien paikallisyhdistyksen kautta olen tutustunut kollegoihin eri koulutusasteilta ja saanut uutta kuvaa siitä, mitä kaikkea omaan ammattiini voikaan kuulua: S2-koulutustarjonta on valtavan laaja ja mielenkiintoinen. Lisäksi olen voinut vaikuttaa siihen, millaisia koulutustilaisuuksia olemme järjestäneet Turussa ja mihin suuntaan yhdistystä on kehitetty. Työssä kohtaa jatkuvasti erilaisia haasteita ja on mahtavaa, että osaamistaan voi täydentää myös omalla kotialueellaan – odotan innolla jo ensi kevään oppimisvaikeuksiin keskittyvää koulutuspäiväämme.

Lopuksi voisin todeta, että ehkä parasta yhdistystoiminnassa – ajasta riippumatta – on kuitenkin se, että tehdään yhdessä jotakin. Olkoon se sitten Kannan pikkujoulujen tai valtakunnallisen koulutuspäivän järjestämistä, on mukavaa päästä tekemään jotakin porukalla tietäen, että siitä on iloa (tai ainakin hyötyä) jollekin toiselle. Minulle yhdistystoiminta on luonteva tapa, ja onneksi se on kulkenut mukana elämässäni eri tavoin. Vaikka siihen ei enää voi heittäytyä samalla antaumuksella kuin opiskeluvuosina, sille voi kuitenkin antaa pikkusormen.

Niina Salmi