Olin iltakävelyllä ja törmäsin naiseen. Ihan siis kirjaimellisesti törmäsin häneen, tai siis hän minuun. Hän ei katsonut, minne oli menossa vaan oli sulkeutunut tutkimaan sosiaalisen median ihmeitä pienen puhelimensa ruudulta. Nainen ei vaivautunut nostamaan katsettaan vaan mumahti hiljaa, korjasi kurssiaan ja jatkoi päätöntä matkaansa kauas horisonttiin.

Mietin, oliko törmäämisemme vain virhe Matrixin koodissa vaiko Amorin nuolien johdattelemaa. Jos hän olisi nostanut katseensa, olisin varmasti laittanut parhaan hymyni peliin, luikauttanut hupaisan vitsin ja pyytänyt häntä ulos. Vuoden päästä olisimme menneet kihloihin ja muuttaneet yhteen – kuten elokuvissa.

Ei se mennyt niin. Kivikasvoillani ei paljoa hymyillä eikä kielenkantani irtoa ennen kuin niitä on voidellut pullolla vodkaa. Tosi asiassa olen yhtä sulkeutunut omaan maailmaani, kuten kaikki muutkin kadulla kävelijät. En seuraa maamerkkejä ympärilläni vaan seuraan polkujani mieluummin Google mapsin sovelluksesta. En kuule lintujen laulua, sillä nappikuulokkeista raikaa Steel Panther tuhannen desibelin voimalla.

Aina kaikki menee mönkään,

Jönssi Jonsenderus