Olin pienempänä kova tyttö kirjoittamaan tarinoita. Mikäs siinä, kun olin niin hemmetin hyvä. Olin ekasta luokasta aina lukioon asti se, jonka kirjoitukset opettaja luki ääneen luokan edessä. Tarinani eivät rajoittuneet pelkästään äidinkielen tunteihin, vaan esimerkiksi tokaluokalla kirjoitin ympäristöopin portfolioon tarinan Sonni Sorkuniemestä, joka päätyi niityltä ruohoja syömästä erinäisten vaiheiden kautta lehtipihviksi ja lopulta Annan mahaan. Opettaja rakasti tarinaa niin kovin, että hän luki sen luokalle kahteen kertaan ja lähetti reppuvihossa ylistysterveiset äidilleni. Tarinoideni juonet olivat aina mahtavia, mutta mahtavia olivat myös henkilöt ja heidän nimensä. Yksi ensimmäisistä tarinoistani kertoi Dandeloora-nimisestä peikosta. Dandeloora! En muista edes miettineeni nimiä ikinä, ne vain ilmestyivät itsestään ja välittömästi niin kuin sänki vasta-ajettuun sääreen. Siksi en pienempänä tuntenutkaan minkäänlaista ylpeyttä taidostani, koska tarinat aina vain paukahtivat maailmaan sen suurempia yrittämättä.

Kirjailijalupauksen on pidettävä huoli materiaalistaan.

Kirjoitan tätä tekstiä, koska löysin eräänä päivänä vanhan Spice Girls -vihkoni. On muuten yksi elämän riemullisimmista tunteista, kun lapsuudenkodin laatikoita penkoessaan törmää johonkin puolitoista vuosikymmentä sitten kirjoittamaansa. Silloin ei voi kuin lukea – ja nauraa ja itkeä itsensä tukehduksiin. Spice Girls -vihkoni on täynnä tyttöbändistä kertovia satuja mutta myös päiväkirjamaista tekstiä, tikkaripapereita, tarroja, kuvia ja sydämiä. Olen melkein katkera, etten enää tee mitään samanlaista. En ole oikeastaan enää yhtään niin hyvä kirjoittamaankaan. Osaan kyllä kirjoittaa mielikuvituksellisia tarinoita, mutta niiden eteen pitää tehdä jumalattomasti aivotyötä. Luovan kirjoittamisen proosakurssilla ehdin repiä ja syödä kynsinauhani ja hiukseni moneen kertaan, koska en mitenkään keksinyt novelliini juonta saati edes aihetta. Nykyisin joudun maksamaan melkein sata euroa yhden päivän Flow-festivaalin lipusta, mutta pienempänä vietin flow’ssa ilmaiseksi koko aikani, hahah.

Eivät vanhat tarinani tietenkään oikeasti hyviä ole. Ne ovat kyllä ihanan nostalgisia ja mielikuvituksekkaita, mutta ne pursuilevat ääliömäisiä asiavirheitä tai ovat muuten vain noloja. Teini-iässä kirjoitin kirjaa Linnea Vilhelmiina -nimisestä teinitytöstä, joka oli niin kaunis, että pojat kinusivat häneltä suihinottoa koulumatkoilla. Jo tuo oli nolo juttu, mutta vielä nolompaa oli se, että sama tyttö oli myöhemmin tietämättään raskaana isäpuolelleen, ja hän alkoi epäillä asiaa, kun hänen kuukautisensa olivat pari viikkoa myöhässä ja HÄNEN MAHANSA OLI ALKANUT KASVAA. Voihan nyt helvetti, suunnittelin silloin vielä vieväni kustantajalle kyseisen tekeleen. Luojan kiitos en vienyt. Toisessa tarinassa muuan lääkäri yritti herätellä 12-vuotiasta tyttöä, joka oli pyörtynyt säikähdyksestä nähtyään oravan keittiössä, mutta tyttö ei herännyt millään. Lopulta ammattitaitoinen lääkäri nosti tytön hattuhyllylle ja työnsi tämän alas sieltä, koska hän ei keksinyt enää muita keinoja, ja näin tyttö saatiin viimein hereille. Eräällä novellillani oli niin rankka nimi, että rankempaa ei olisi varmaan ollut edes mahdollista keksiä: ”Viattomuuden kyyneleet”. Joskus lähetin teiniangstitarinoitani jopa kirjekavereilleni heidän päiviään piristämään ja nyt toivon suuresti, että he ovat polttaneet, syöneet tai muulla tavoin tuhonneet ne jo vuosikausia sitten.

En kuitenkaan kadu yhtäkään kirjoittamaani tarinaa, koska tiedän rakastaneeni elämää uskomattoman paljon niitä kirjoitellessani. Siksi ihmettelenkin, miksi en enää lysähdä kynän ja vihon kanssa sänkyyn ja unohdu sinne päiväkausiksi kuten kajaalisilmäisenä teininä vielä alle kymmenen vuotta sitten. Ehkä väitän itselleni, että se johtuu yliopistosta – siis siitä, että on koko ajan oltava kirjoittamassa esseitä ja siksi energiaa ei enää riitä omiin kirjoitteluihin. Mutta Anna hei, katinkontit! Onhan sitä omaa aikaa rutosti vieläkin, mutta sen tuhlaan Facebookissa silmiäni sokeuttaen tai sitten katson televisiosta Viidakon tähtösiä tai Suomen surkeinta kuskia. Ehkä asia on niin, että mietin nykyisin liikaa. Pienempänä kirjoittaminen oli hauskaa, kun sitä teki rakkaudesta lajiin eikä todistellakseen itselleen olevansa hyvä kirjoittamaan. Silloin vain liiteli menemään ja kritiikki-sanaa ei ollut olemassakaan. Ja mielikuvituksekkaat tarinat syntyivät ilman, että olisi joutunut rynkyttämään aivoparkojaan puhki. Se oli sitä oikeanlaista mielikuvitusta.

Anna Sarasmo, 24 vee