Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti0509129976
kieleke@lists.utu.fi

Verkko-Kieleke
Kanta teatterissa: Kuninkaan puhe

Helsingin kaupunginteatterissa David Seidlerin Kuninkaan puhe
Ohjaus: Kari Heiskanen
Rooleissa:  Rauno Ahonen, Iikka Forss, Vuokko Hovatta, Kirsi Karlenius, Antti Laukkarinen, Fred Negendanck, Jari Pehkonen, Lauri Ranin, Matti Olavi Ranin, Carl-Kristian Rundman, Pia Runnakko, Pertti Sveholm, Eija Vilpas, Tom Wentzel, Laura Tulimaa

Pikkuinen tilataxi kurvailee moottoritietä Turusta Helsinkiin, ja minä pidän tietovisaa tiimeille Takapenkin paholaiset, Pimpparit ja Kuuhullut. Neljälläkymmenelläviidellä eurolla kulturelli kantalainen saa siis teatterikuljetuksen, teatterielämyksen ja tietovisan.

Teatteriarvostelun ajaksi annan kolme tietovisakysymystä, joiden vastaukset paljastan lopussa:
- Miksi kutsutaan ampiaisten parittelulentoa?
- Mikä oli Mickey Rourken stripparinimi elokuvassa Magic Mike?
- Mitä suomen tutkija saattoi joutua aikoinaan juomaan tutkimusmatkoillaan Lappiin Kaisa Häkkisen kirjan Suomen kielen historia 2 mukaan?

Jälkimmäisen vastausveikkauksia olivat muuten ”lampaan verta”, ”lehmän verta” ja ”poron kusta”. Herranjumala teidän kanssanne.

Hölmön tietovisan aiheuttamat virneet katosivat välittömästi astuttuamme kaupunginteatterin ja kuun valaiseman syysillan arvokkuuteen. Kuninkaan puhe -näytelmää on esitetty Helsingin kaupunginteatterissa maaliskuun 2012 puolivälistä alkaen. Me olimme liikekannalla vasta marraskuun ensimmäisenä päivänä. Oli ihana päästä pitkästä aikaa teatteriin, erityisesti kun kyseessä oli tunnettu tarina.

Pertti Sveholm ja Carl-Kristian Rundman vakuuttivat eläytymisellään. (kuva: Helsingin kaupunginteatteri)

Kuninkaan puhe kertoo ennen kaikkea ystävyydestä, kaiken sen oman äänen ja paikan ja itsetunnon löytämisen ohella. Toinen maailmansota kylmettää ja kuumottaa taustalla, ja Britannia tarvitsee vahvaa kuningasta. Yrjö VI (Carl-Kristian Rundman) lempinimeltään Bertie, kiusaajille Be-be-bertie, ei tunne oloaan rohkeaksi johtajaksi puhevian takia. Onneksi työtavoiltaan ronski ja hauska Lionel Logue (Pertti Sveholm) alkaa kuninkaan puheterapeutiksi. Hovi ei usko ollenkaan kuninkaan saati puheterapeutin taitoihin, mutta sepä takaakin selviytymistarinalle ihanteellisen asetelman. Epäonniset pyrkivät onnistumisiin ja saavuttavat onnellisen lopun, totta kai.

Rundman on roolissaan yksinkertaisesti mahtava. Charmikas mies on yhtäkkiä epävarma, äkkipikainen ja lapsuudentraumojen takia änkyttävä kuningas Yrjo VI. Rundman esittää puheviasta kärsivää yhtä aidosti kuin Oscarilla temmattu Colin Firth. Oli mainiota seurata, miten joku osaa näytellä viiden minuutin sisään ensin taka-alalle kaipaavaa vässykkää ja sitten raivoavaa kiukkupussia.

Teatterin ihanuuksia olivat ehdottomasti vaimot, Vuokko Hovatta kuningatar Elisabethina ja Eija Vilpas puheterapeutti Lionelin vaimona. Eihän kenenkään vaimot tosielämässä voi olla noin mukavia. Näin Hovatan ensi kertaa näyttelijänä, ja hän sopi herttaiseen rooliin täydellisesti.

Pertti Sveholm puheterapeuttina nyt oli aivan älytön. Haluaisin halata häntä. Rundmanin ja Sveholmin dialogit olivat dynamiittia. Parivaljakon välinen sanailu, niin tuhdit riitelyt kuin hiljaisuudetkin, olivat koko esityksen mieluisinta katseltavaa ja kuunneltavaa.

Puvustus ja lavastus oli hoidettu piiruja myöden tarkasti, taitavasti ja tyylikkäästi, mutta pakko korostaa valaistuksen voimaa. Suuriruutuisen kattoikkunan illuusio loi lavalle vuoroin kolean aamun valoa ja juhlavan illan tunnelmaa. Ja kuninkaan kruunajaisia edeltävän kohtauksen surullisia varjoja langettava megalomaaninen valospottitaulu oli kerrassaan nerokas. Valosuunnittelulle siis kuninkaallinen niiaus, hyvää työtä Mika Ijäs!

Tokaisen heti kuitenkin, että Kuninkaan puhe -näytelmä olisi ollut parempi elämys ilman Oscar-palkinnoilla ylistettyä elokuvaa ja surkuhupaisaa teatteritaustaani. Elokuva oli niin äärettömän sympaattinen ja täyttä taitoa näyttelijävalinnoista käsikirjoitukseen, että pää oli pullollaan odotuksia.

Teatteriesitys myötäili taidokkaasti elokuvaedeltäjäänsä, eteni kohtauksesta toiseen kuin uskollisena prinssinä kuninkaan perässä. Enkä minä haluaisi suhtautua elokuvaan kuninkaana ja näytelmään prinssinä, mutta näkemisjärjestys nyt sattuu määräämään ajatuksiani näin.

Teatteriesityksessä oli kaikki kohdillaan, enkä kaivannut mitään muuta. Ongelma oli siinä, että kun tiesi mitä tapahtuu, missä järjestyksessä, koska naurattaa ja koska liikuttuu, ei ehkä sitten naurattanut tai liikuttunut samalla tavalla kuin elokuvassa.

Oi kun minä olisin halunnut nauraa vatsalihakset räjähtäen kiroilulaulukohdassa! Onneksi se ja koko kokonaisuus lämmittivät sydäntä. Harmi ettei lämmennyt sydän pidä ääntä, koska yleisö oli kovin suomalainen: hymyilyä ja myhäilyä irtoaa, mutta yksittäinen katsoja ei kehtaa parahtaa nauruun. Ja kun kukaan ei naura ääneen, kukaan ei naura ääneen. Naururemakat syntyvät vapautuneessa suomalaisessa yleisössä vasta silloin, kun jokainen penkki on lämmennyt.

Tästä pääsenkin sitten siihen toiseen haittatekijään, nimittäin teininäyttelijätaustani vaikutukseen. Sitä keskittyy liikaa lavan pieniin yksityiskohtiin, miettii teatteria näyttelijöiden näkökulmasta, eikä uppoakaan tarinan pyörteisiin.

Toki seuraan esitystä, mutta ajatukset karkailevat tähän tapaan: oi kun hienosti keksitty tuo kattoikkunan valo, ai tuossa lattiassa on teippimerkkejä pysähdyksiä varten, missähän kuiskaaja on, häiritseeköhän näyttelijöitä puolityhjä sali, miksei kukaan nauranut äsken, naurakaa ihmiset, nyt Rundman sanoo takahuoneessa, että onpa hiljainen yleisö, ajatteleeko ne, että olisinpa jo kotona.

Vaikka päässäni pörräsi esityksen aikana enemmän oma puhe kuin Kuninkaan puhe, oli teatteripala täydellinen kruunaus syksyn arkeen. Ja vaikka elokuva oli laimentanut osan teatterin ansaitsemista tunteista, yksi kohtaus oli ylitse muiden: kylmät väreet menivät ja menevät kainaloista sormenpäihin ja niskasta alaselkään, kun vain ajattelenkin viimeistä kohtausta. Upposin teatteriin niin, etten edes huomannut uppoavani. On järisyttävää keskittyä johonkin esitykseen tai tekemiseen niin, että muuta maailmaa ei ole.

Taximatkan jälkeen suurin piirtein siinä Tuomiokirkon kivetyksillä, pilkkopimeässä ja märkien vaahteranlehtien päällä kävellessä, tuli oikein kiva olo: minäpä olin juuri toisessa maailmassa, eikä kukaan vastaantuleva tiedä siitä mitään. Miksi sitä aina unohtaa käydä teatterissa?

Riikka Sandberg

Vastaukset: häälento, Tarzan ja poron verta.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Yhteystiedot

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Päätoimittajat:
Joonas Sillanpää | joonas.k.sillanpaa[at]utu.fi
Sara Ijäs | sara.u.ijas[at]utu.fi
Hilda Hietanen | hilda.h.hietanen[at]utu.fi
Anna Hollo | anna.k.hollo[at]utu.fi

Toimittajat:
Erika Löytynoja | erika.i.loytynoja[at]utu.fi
Emmi Saarnilehto | emmi.j.saarnilehto[at]utu.fi
Merena Aaltonen | merena.m.aatonen[at]utu.fi
Sini Launiainen | sini.h.launiainen[at]utu.fi
Wilma Laitiainen | wilma.v.laitiainen[at]utu.fi

Kielekkeen tekstaripalsta

Lähetä viestisi Kielekkeen tekstaripalstalle alla olevan linkin kautta.

https://forms.gle/fMGKYQPfHdk11xWV8