Vuoden 2017 ensimmäinen Kieleke syntyi melkoisen myllerryksen keskellä, ja sen takia lehden kantavaksi teemaksi valikoituikin suhteellisen nopeasti muutos. Tuo varsin lyhyt sana pitää käsitteenä sisällään valtavan määrän mahdollisuuksia ja on sen takia hyvin mielenkiintoinen. Lisäksi se herättää meissä jokaisessa monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, mutta haastaa myös pohtimaan sitä kokonaisuutta, joka kietoutuu tuon kaksitavuisen sanan merkityksen ytimeen.

Kielitieteiden näkökulmasta muutos on kiinnostava, sillä sen kaiken kattava määritelmä tuntuu hyvin utopistiselta edes saavuttaa. Tieteentermipankissa on kuitenkin onnistuttu antamaan suhteellisen kelpo määritelmä, joka ottaa huomioon muutos-käsitteen ominaisuuden toimia sekä muuttujana että muuttajana. Uskonkin, että tämä on yksi syy siihen, miksi koemme kyseisen käsitteen määrittelyn ja asian ymmärtämisen niin haastavana. Emme yksinkertaisesti aina osaa sanoa, onko kyse ilmiöstä vai ilmiön aiheuttajasta. Jo lauseopin kurssi opetti minulle, ettei lauseenjäsenten hahmottaminen ole aina kovinkaan yksiselitteistä.  Miksi siis oletamme, että meidän pitäisi ymmärtää paljon isommassa ja abstraktimmassa mittakaavassa esiintyvää tilannetta?

Meistä monella on tapana hahmottaa ympäröivää maailmaa ja tilanteita erilaisten syy-seuraus -suhteiden avulla, koska koemme sen loogiseksi tavaksi toimia ja moni asia yhteiskunnassamme toimii kyseiseen logiikkaan perustuen. Aina näin ei kuitenkaan ole, ja oivalsin asian itsekin pohtiessani muutosta ja omaa suhdettani siihen. Muutos-termin kannalta on nimittäin varsin irrelevanttia lähteä etsimään agenttia, joka konkretisoisi muutosta tilanteena ja sen seurauksia. On ymmärrettävää, että yhteiskunnallisia asioita, kuten opintotuen leikkauksia tai tasa-arvoista avioliittolakia houkuttaisi pohtia tutun kaavan kautta. Mutta miksi? Mitä sillä saavutettaisiin?

Kaikkein eniten muutos puhuttaa meitä kuitenkin siksi, että sen seuraamukset eivät ole kenellekään täysin varmat. Epävarmuus onkin usein se perimmäinen syy siihen, miksi asioita jätetään tiettyinä aikoina tekemättä. Tätä erehdytään usein nimittämään muutosvastaisuudeksi tai peloksi, mutta epäilen, että monelle meistä on vain vaikeaa päästää irti kontrollista ja luottaa asioiden järjestyvän. Pitäisi kuitenkin muistaa, että jos ei olisi varaa sattumille, moni upea asia voisi jäädä toteutumatta. Tietenkin omien suunnitelmien muuttuminen harmittaa ajoittain, mutta myöhemmin sitä usein huomaakin, että asiat järjestyivät paremmin kuin mitä olisi edes keksinyt toivoa. Siksi on myös tärkeää, että jokainen osaisi hahmottaa paremmin sitä, milloin on aika toimia asioiden muuttajana ja milloin on kehittävämpää muuttua itse. Kun tämän ajatuksen sisäistää osaksi elämäänsä, on isompienkin päätösten tekeminen elämän eri taitekohdissa ehkä hieman helpompaa.

Muutoksessa tärkeintä onkin loppujen lopuksi prosessi, ja sen jatkuvuuden säilyttäminen.  Tiedämmehän, että kielen variaatiotkin ovat vain osoitus siitä, että kieli elää ja voi hyvin.  Olkaamme siis tyytyväisiä, kun huomaamme muutoksia tapahtuvan. Totta kai aina löytyy niitä, joiden mielestä muutos ei ole mieluisa, mutta toivoisin, että nämäkin henkilöt ymmärtäisivät ajoittain katsoa asiaa hieman suuremmassa mittakaavassa. Vaikka muutos muovaa ja muokkaa välillä sellaisiakin asioita, jotka olisivat olleet täysin toimivia, niin se myös mahdollistaa paljon uutta. On usein meistä itsestämme kiinni, miten haluamme tilanteemme nähdä. Kielekkeen tämän vuoden ensimmäinen numero on hyvä osoitus siitä, miten monella tapaa muutos voi puhutella meitä, kunhan annamme sille mahdollisuuden.

Noora Vesterinen
Kirjoittaja on Kielekkeen päätoimittaja ja suomen kielen toisen vuoden opiskelija