Muutos. Mitä se tarkoittaa vaihto-opiskelijalle, miten siihen tulisi asennoitua?

Minulle muutos tarkoitti konkreettisesti paikasta toiseen muuttamista vaihto-opiskelun merkeissä. Tämä johti luonnollisesti myös kielen vaihtumiseen, kun suomi vaihtui englantiin sekä orastavaan tanskaan.

Kielitaidon kartuttua kotoutuminen uuteen ympäristöön, Kööpenhaminaan, on kuitenkin jo osa arkea. Ja miksi ei olisi? Olisin tehnyt itselleni karhunpalveluksen,jos en olisi ottanut tanskalaista lämminhenkistä kulttuuria avosylin vastaan. Siinä missä kotimaassa satunnainen neljän seinän sisällä kyräily on ehkä luontevaa, ei sama skenaario luultavasti toimi Tanskassa. En myöskään halunnut hylätä vanhoja tottumuksiani ja kadottaa itseäni kaupungin kujille, vaan pikemminkin muodostaa jonkinlaisen uuden hybridin. Sellaisen, jossa muutos saa ja kuuluukin näkyä.

Vaihto-opiskelu toi mukanaan muutoksia niin monessa eri muodossa, että mietin pitkään, mistä muutoksen osa-alueesta kirjoittaisin. Päädyin suomen kielen opiskelijana tarttumaan vähemmän yllätyksellisesti nimenomaan kielessä tapahtuneisiin muutoksiin – tai niiden uupumiseen. Palatkaamme siis hetkeksi menneeseen.

Tammikuun alussa hyppäsin kevein askelin vähemmän keveä matkalaukku perässäni lentokoneesta. Ympärilläni oli kova hälinä, josta ymmärsin vain sanoja sieltä täältä. Olin juuri saapunut Kööpenhaminaan, Tanskan hektiseen pääkaupunkiin. Koin oloni sekä vieraaksi että kotoisaksi uudessa ympäristössä. Kotoisuuden tunne syntyi siitä, että ehdin ottaa vain muutaman askeleen, kun minulta jo kysyttiin apua aikataulujen lukemisen kanssa, tanskaksi. Joku piti minua siis tarpeeksi paikkakuntalaisen näköisenä ja oloisena pyytääkseen neuvoa. Samanlaisen tilanteen koin runsas vuosi sitten Dublinin Subwayssa, jossa minua kohdeltiin kuin paikallista. En usko, että kumpaankaan tilanteeseen vaikutti se, että olin soolomatkalla.

Lähdin siis rohkeasti haparoivan ruotsin kielen taitoni siivittämänä kokeilemaan ennen lukukauden alkua järjestettävää tanskan alkeiskurssia. Lukemisen ymmärtäminen oli kuitenkin jopa naurettavan helppoa. Muuri nousi kuitenkin vastaan, kun piti ryhtyä puhumaan. Länsinaapurista ei ollut enää mitään iloa lausumisen kanssa, sillä sanat eivät kuulostaneet enää samoilta. Niitä pätkittiin, lyhennettiin ja lausuttiin järjenvastaisesti. Kaikki tuntui kuitenkin etäisesti jollain tavalla tutulta. Meni lähes viikko, ennen kuin tajusin, mistä oli kyse. Tuttuus tuli synnyinkaupunkini Porin murteesta.

Porin murteen taitamisen voi periaatteessa tiivistää yhteen nyrkkisääntöön: niin kauan kuin sanassa on kaksi kirjainta, sitä on mahdollista lyhentää. Tähän esimerkkinä on-verbi, josta erittäin tyylitellysti voidaan käyttää versiota ’o’. Tämän tajuttuani kaikki tuntuikin aivan selvältä. Totta kai selvfølgelig (tietysti) voidaan lausua ’seföli’. Täysin ymmärrettävää on, että Amager-asuinalue lausutaan ’amaa’. Luonnollisesti banaanin määräinen monikko bananerne on mahdollista vääntää muotoon ’baneinanö’.

Löysin tiettyä samaistumispohjaa myös oman puhemurteeni kanssa. Pääsääntöisesti aina sanoessani ”se oli”, vääntyy se muotoon ’soli’. Kyseinen pikapuhemuoto on siis perujaan pohjalaismurteista (kiitos FT Tommi Kurjelle avusta tämän vastineen paikallistamisessa), joten minulla ei ole hajuakaan, miten se on omaan idiolektiini tarttunut. Tanskan kielessä kuitenkin samantyylistä pikapuhemuotoa on havaittavissa esimerkiksi tapauksissa ”jeg er” (minä olen) ja ”du er” (sinä olet). Ne voidaan lausua erikseen ’ja ea’ ja ’du ea’, mutta tavanomaisemmin niistä käytetään muotoja ’jaaa’ ja ’duuu’.

Tätä tekstiä kirjoittaessani on taipaleestani Kööpenhaminassa kulunut siis runsas kuukausi. Koenko itseni jo porilais–turkulais–kööpenhaminalaiseksi? Vielä en osaa tuohon vastata, mutta annan seuraavien kuukausien näyttää suunnan.

Julia Heino

Kirjoittaja on toisen vuoden suomen kielen opiskelija, joka viettää kuluvan kevään Kööpenhaminan yliopistossa.