Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti

Verkko-Kieleke
Pienet kahvikupit ja kiusallinen odotus

Huoneen täyttää tuoreen kahvin ja vastaleivotun pullan tuoksu. Kutsu kahvipöytään käy, mutta kirjoittamattoman etiketin mukaan kursailen ja annan muiden hakea paikkansa pöydän äärestä rauhassa. Ongelma on se, että kaikki muutkin seuraavat tätä etikettiä. Tätä kainostelua kestää varttitunnin ennen kuin kaikki ovat uskaltautuneet pöydän ääreen.

Päivi-mumma kaataa kuppini lähes piripintaan. Kuppi on kaunis, kultareunainen ja kukkakuvioinen Arabian Myrna. Tilavuus noin 1 desilitra. Sokerikko ja kermakko kiertävät pöydässä.

Mikä minusta tulee isona? Sitä minulta muistetaan udella joka kerta. En tiedä, totean. Keskustelu palaa takaisin säähän, sairauksiin ja kuolinilmoituksiin. Odotan, että keskustelu siirtyisi johonkin, mihin voisin osallistua itsekin, mutta turhaan. Minua ei koskaan perehdytetty tähän vanhemman sukupolven sosiaaliseen mediaan, puskaradioon.

Ajaudun umpikujaan. Tottumuksestani reilummankokoisiin kahvimukeihin ehdin kulauttaa kahvin kitaani jo ennen kuin Päivi-mumma on ehtinyt edes kaataa kierrostaan loppuun. Näykin kuivaa tiikerikakunpalaa ja nostan refleksinomaisesti tyhjän kahvikupin huulilleni ryystäen tyhjää. Nolottaa, jos joku näki. Tai siis kuuli.

Lisää kahvia ei heru ennen santsikierrosta, jonka tarjoilu on aina uskomattoman väsytystaistelun takana: ”Lisää kahvia? Kiitos vain, kyllä tämä kupponen riitti minulle… no jaa, no jos sumppia kerran pannussa piisaa, niin voisi sitä pienen lirun vielä ryystää… ei kai sitä toista pannullista ainakaan minun takia tarvitse keittää… no jos isäntäväellekin maistuu, niin mikä ettei.” Olisiko röyhkeää hiipiä omatoimisesti santsille? Ja miksi nämä ihmiset eivät voisi jo siirtyä nykyaikaisiin kahvimukeihin?

Ehkä ne eivät vain ymmärrä nykymenoa. Eihän niillä aina edes ollut kahvia mitä juoda. Ryystivät tassilta sikurilla ja voikukanjuurella jatkettua korviketta. Se oli niin kitkerää, että oli pakko laittaa sokeri kielen päälle, ettei mene suu mutrulle. Nämä ihmiset ovat tottuneet pieniin kuppeihin ja säännöstelevään kotitalouteen. Vielä nykypäivänäkin kattavat kahvipöydän siroin ja sievin Arabioin, vaikka varmasti itsekin juovat sumppinsa mukista, kun silmä välttää. Mutta vieraiden läsnä mukit pysyvät visusti kaapissa. Pidetään kiinni perinteistä.

Muistan, miten muumimukibuumi alkoi 90-luvulla ravistella suhdettamme kahviastiastoon. Aluksi ihmeteltiin, mitä siitä seuraa, kun yhden mukissa on Nuuskamuikkunen ja toisen mukissa Hemuli. Johtaako tämä muki-identiteettikriisiin, jos ei osaa päättää, ketä Muumilaakson asukkaista haluaisi edustaa? Ja mitä kaikkea mukimieltymyksemme saattavatkaan meistä paljastaa? Jokaisen mukivalintaa tulee kuitenkin kunnioittaa, eikä erilaisia mukeja tule katsoa kieroon.

Entistä suurempi kahviastian koko kielii tietenkin elintason noususta. Kahvikupin kasvu on sotavuosien jälkeen ollut tappavan tasaista. Ehkäpä Kekkonen ja joku Gustav Pauligin jälkikasvusta ovat saunaillan höyryissään solmineet sopimuksen, joka sitoi kahvikupin koon Suomen bruttokansantuotteeseen. Nyt vuonna 2015 kahvikuppikoko alkaa huidella jo maksimimitoissaan. Muutoksia olisi tehtävä, jotta jälkisukupolvet eivät joutuisi kärsimään ainakaan pienenevistä kahviannoksista.

Mielestäni kahviteollisuus junnaa paikallaan. Kahvinkeittimen infrastruktuuri ei nykyisellään anna edellytyksiä vilkkaammalle vesiliikenteelle keittimen putkistoissa. Pahin tukos syntyy suodatinsuppilossa, jossa aamuruuhkan aikaan tulee usein rumaa jälkeä, kun  kahvi päättääkin kesken kaiken tehdä u-käännöksen ja vyöryy yli äyräiden.

Samaan sotkuiseen lopputulokseen toisinaan johtaa tippalukkonakin tunnetun rajavartio-osaston virkaintoisuus. Laittavat silloin tällöin kiusallaan rajat kiinni ja käännyttävät kaiken kahvin. Kahvi jää keittiönpöydälle norkoilemaan ja odottamaan oleskelulupaa.

Onkohan kahvikuppikokosodassa kuitenkin menty jo liian pitkälle? Starbucks Venti kun on jo niin iso kahvi, että sitä ei tarvitse edes juoda kokonaan. Riittää, että sen ostaa ja ulkoiluttaa sitä pitkin päivää näyttäen uutteralta ja kiireiseltä citykanilta, joka pomppii paikasta toiseen eikä koskaan ehdi istahtaa alas. Starbucksin kupponen kuumaa kuitenkin menettää väistämättä arvonsa, kun se väljähtää. Siitä tulee biojätettä, ellei sitä kierrätä mikron kautta uudelleen lämpimäksi.

Lisää kahvia? Päivi-mumma havahduttaa minut pohdinnoiltani, kun olin vasta pääsemässä vauhtiin. Olin juuri pohtimassa, voisiko kahviteollisuutta piristää pidentämällä kahvipapujen paahtoaikaa, mutta kadotin punaisen langan. Lisää kahvia, kyllä kiitos.

JKL

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

Toimitus

Toimitus:
kieleke[at]lists.utu.fi

Kielekkeen päätoimittajat:
Karoliina Posti (kaepos)
Noora Vesterinen (nomave)
Iida Virtanen (iijovir)