Minä olen aina ollut kirjoittelija. Kirjoittaminen, kielellinen ilmaisu, on läpi elämäni ollut tukeni ja turvani ja jotain, jossa olen ollut hyvä. Rakkaus kieleen ja kertomiseen johdatti myös opinnoissa, jotka pääasiassa koostuivat folkloristiikasta, suomen kielestä, yleisestä kirjallisuustieteestä ja luovasta kirjoittamisesta. Jokaisen oppiaineen näkökulma oli eri, mutta minulle tarkasteltava ilmiö sama. Kieli ja kerronta luovat todellisuutta, todellisuuksia on monia ja kaikilla niillä on merkityksensä.

Luovan kirjoittamisen opinnot saivat minut tosissani tavoittelemaan kirjallista uraa. Jonakin lapsuuden ja aikuisuuden väliin solahtavana vuonna aloin toistella haaveammatikseni jotain ihme kustannustoimittajaa, sillä kirjallinen ura tuntui lapselliselta haaveelta, enkä halunnut kohdata alentuvia ja päivitteleviä katseita. Juuri ennen valmistumistani luovan kirjoittamisen opintoja viimeistellessäni kuitenkin ymmärsin, että ei ole lapsellista tavoitella omia unelmiaan määrätietoisesti. Päätin alkaa häpeämättömäksi kirjailijaksi, vaikka en ole julkaistu, enkä voi olla täysin varma, että koskaan tulen julkaistuksi.

Tähän mennessä kirjallisella urallani olen kohdannut vain ja ainoastaan pettymyksiä. Lähetin kymmenen runon kokoelman Taiteen edistämiskeskuksen Lounais-Suomen aluetoimipisteen  julkaisemaan Runoreviiri-nimiseen antologiaan vuonna 2013, mutta ne eivät tulleet hyväksytyksi julkaisuun. En koskaan saanut edes hylkykirjettä. Tänä syksynä yritin neuvotella Aalto-yliopiston kielikeskukseen luovan kirjoittamisen kurssia, jota olisin ohjannut. Suhtautuminen kireän talouden aikana tilaaja-tuottaja -mallilla toimivan erillislaitoksen johtajalta oli nihkeä, eikä kurssi ei toteutunut.

Tällä hetkellä teen esitehtäviä hakeakseni Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun dramaturgian maisteriohjelmaan. On hyvin todennäköistä, ettei minua todeta edes hakukelpoiseksi, sillä en ole suorittanut varsinaisesti taidealan kandidaatin tutkintoa, enkä ole tehnyt laajaa taiteellista itsenäistä työuraa. Vaikka minut katsottaisiin hakukelpoiseksi, en varmaankaan pääse sisälle, sillä kyseiseen maisteriohjelmaan hyväksytään vain kahdesta neljään opiskelijaa vuodessa. Lisäksi viimeistelen romaanikäsikirjoitusta, jolla osallistun WSOY:n käsikirjoituskilpailuun. Sieltä tieto todennäköisestä hylkypäätöksestä tullee sentään kirjeitse, mutta sitä on odoteltava vuosi.

Nyt te mietitte, että mitä tuo muija valittaa ja miksi se ajattelee, että sen negistelevä jollotus kiinnostaisi ketään. Tällä vastoinkäymisten referoinnilla on merkitys. Kertomukseni nimittäin havainnollistaa, miten yrittävä pettyy aina – ei joka kerta, mutta melkein. Jos asettaa itselleen tavoitteita ja varsinkin jos ne ovat kunnianhimoisia, on harvinaisen selvää, että ensimmäisellä, kolmannella tai kymmenennelläkään kerralla ei välttämättä onnista. Se on hyvä tietää ja siihen on hyvä varautua pystypäin.

Kun leuka on painettu jämerästi kohti rintaa, on vielä arvokkaamman huomion hetki. Jos ei tavoittele unelmiaan, jos ei yritä sinnikkäästi, ei koskaan voi saavuttaa mitään. Tyytyy. On kornia mutta totta, että elämä on liian kallisarvoinen ja lyhyt sellaiseen.

Tarinoissa muistetaan aina onnistujia – historia on voittajien näkökulmasta kirjoitettu. Siksi rohkaisen teitä matkalla voittajiksi myös jakamaan avoimesti epäonnistumisen, pettymyksen ja heikkouden kokemuksenne. Niissä ei ole mitään hävettävää. Jakamalla nuo tunteet takaan, että saatte ystäviltä ja välillä odottamattomistakin suunnista tukea unelmienne tavoitteluun ja teette tästä yliopistosta ja maailmasta hieman pehmeämmän ja ihmiselle lempeämmän.

Lotta Aarikka

Kirjoittaja on valmistunut filosofian maisteriksi suomen kielestä kesällä 2014. Hän työskentelee tällä hetkellä Aalto-yliopiston ylioppilaskunnassa edunvalvonta-asiantuntijana.