Humanistien opintoihin ja yleisemmin yliopisto-opintoihin on 2000-luvulla kaivattu toistuvasti yhä vahvempaa työelämäyhteyttä. Omassa oppiaineessamme tätä osa-aluetta vankistettiin sisällyttämällä jo kymmenisen vuotta sitten syventäviin opintoihin harjoittelu. Toki tätä ennenkin alan opiskelijat pyrkivät kartuttamaan soveltuvaa työkokemusta, mutta opintojen sisällöissä tai rakenteissa tämä ei näkynyt silloin samalla tavalla kuin nyt.

Aloitin opintoni 1990-luvun alkupuolella Fennicumissa, ja olin onnekas, sillä oikeastaan sattumalta päädyin hakemaan harjoittelijaksi ja yllätyksekseni minut valittiin valtionhallinnon harjoittelijaksi: pääsin toisen opintovuoden päätteeksi kolmeksi kuukaudeksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen töihin. Vastaavanlaisia valtionhallinnon harjoittelijan tehtäviä oli tarjolla melkeinpä vuosittain omassa oppiaineessamme ja tiedekunnassamme. Usein oppiaineen piirissä haettavana oli yksi kesätyöpaikka tai joinain vuosina kaksi niin, että toinen harjoittelija sijoittui oppiaineeseen ja toinen arkistoon. Harjoittelijana pääsi tutustumaan oppiaineen, tutkimusryhmien ja arkiston toimintaan, ja tästä kaikesta maksettiin vielä harjoittelijan palkkaa. Joinain vuosina oli harjoittelijan tai avustajan paikkoja nimenomaan jossain tutkimushankkeessa.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen paikka tuntui minusta erityisen kiinnostavalta, koska hakiessani sitä haettiin Turun yliopistosta ensimmäisen kerran suomen kielen opiskelijaa harjoittelijaksi Kotukseen. Työtehtäväksi tuli kerätä ja käsitellä tutkimusaineistoa Kotuksen koordinoimaan hankkeeseen. Edellytettiin, että tehtävään valittu tekee tutkimushankkeeseen kerätyn aineiston pohjalta pro gradu -tutkielman.

Hakuvaiheessa ajattelin, että on hyvä osoittaa olevansa kiinnostunut tuollaisista tehtävistä, mutta valituksi en ajatellut tulevani. Mieluinen yllätys muutti sitten opiskelijan alkutaipaleen askelmerkkini pitkäksi aikaa – tai oikeastaan lopullisesti. Harjoittelun voi väittää muuttaneen minun opintojeni ja ehkä elämänikin suunnan. Tutkijan urasta olin kyllä unelmoinut, mutta en varsinaisesti ollut aktiivisesti tähdännyt tuossa vaiheessa vielä tutkijaksi. Lisäksi mielessäni oli muitakin tieteenaloja ja tutkimusaloja, joita olin harkinnut opiskelevani. Harjoittelun myötä sivuainevalintani muuttuivat osittain.

Kun näin jälkikäteen muistelen, harjoittelijana toimimisella oli minulle vain myönteisiä vaikutuksia. Pääsin käytännössä kokeilemaan, miten tutkimusta tehdään eri vaiheissa, sain konkreettisesti tutustua suuriin kansallisiin arkistoaineistoihin ja tapasin useita alan ihmisiä. Harjoittelijana toimiminen, verkostoituminen ja isoon tutkimushankkeeseen mukaan pääseminen auttoivat saamaan parin vuoden päästä vielä kaksi lyhyttä määräaikaista tutkijan pestiä Kotuksessa. Väittäisin lisäksi, että useat minun tieteelliseen ajatteluuni vaikuttaneista ihmisistä kohtasin juuri noina aikoina ensimmäistä kertaa Turun yliopistossa tai Kotuksessa. Pääsin kahlaamaan laajoja kirjastoja ja kokoelmia sekä bongailemaan tutkimuskeskuksen käytävillä ja tilaisuuksissa professoreita ja kokeneita tutkijoita, joiden nimet olivat entuudestaan tuttuja vain kursseilta tai tenttikirjoista. Uskalsin vähitellen jopa kysyä tai keskustella heidän kanssaan. Alkuun pääkaupungin uusia fennistisfäärejä arastellut opiskelija rohkaistui vähä vähältä. Introvertti en ole ollut koskaan, mutta puheaineistoa nauhoittaessani onnistuin kaivamaan itsestäni uusia puolia, miten sain jututettua mahdollisimman luontevasti ventovieraita ihmisiä tuntikaupalla. Aina se ei onnistunut, mutta usein kyllä.

Nykyään tarjolla ei juuri ole samanlaisia valtionhallinnon harjoittelupaikkoja yhtä yleisesti kuin ennen. Siksi onkin hienoa, että harjoittelun voi tehdä nykyään hyvin monenlaisissa tehtävissä, ja erittäin tärkeää, että harjoittelu kartuttaa paitsi kokemusta myös opintopisteitä. 1990-luvun alkupuolella nimittäin opintoviikkoja (ei ollut vielä opintopisteitä) ei annettu harjoittelusta tai työsuhteista, joista oli maksettu palkkaa. Tämä ei koskenut tietenkään pelkästään meitä harvoja, jotka tähyilimme tutkijan uralle, vaan yhtä lailla esimerkiksi useat opiskelijakaverini tekivät mahdollisuuksien mukaan opettajan sijaisuuksia, ja näin heille karttui tärkeää työkokemusta. Opintoviikkoja nämä sijaisuudet eivät kuitenkaan kartuttaneet mitenkään.

Sen lisäksi, että oma harjoittelujaksoni Kotuksessa on ollut minulle ja tutkijan uralleni tärkeä, tärkeitä ovat olleet myös omat tutkimushankkeeni ja niissä työskennelleet harjoittelijamme. Esimerkiksi minun ja Kirsti Siitosen yhdessä perustamassa Satakuntalaisuus puheessa -hankkeessa ovat toimineet hyvin monet opiskelijat joko syventävien opintojen harjoittelijana tai palkallisena tutkimusavustajana tai projektitutkijana. Monille, jotka ovat onnistuneet erinomaisesti syventävien opintojen harjoittelussaan, pystyttiin tarjoamaan ainakin lyhyitä palkallisia töitä avustajana. Vaikka yllättävän moni hankkeessa työskennellyt opiskelija on päätynyt tutkijan uralle ja tekemään väitöskirjaa, on samassa hankkeessa työskennellyt myös monia muita, jotka ovat löytäneet uransa ja kiinnostuksen kohteensa vaikkapa koulumaailmasta. He eivät ole tietenkään mitenkään epäonnistuneet tutkimushankkeen harjoittelijoina, vaan ovat yksinkertaisesti löytäneet vielä jotakin kiinnostavampaa tai halunneet kokeilla harjoittelijana vaihtelun vuoksi jotain muuta, mitä he aikovat tehdä varsinaiselle tulevaisuuden työurallaan.

Väittäisin, että tutkimushankkeessamme vain harvat ovat harjoittelun alkaessaan tähdänneet nimenomaan tutkijoiksi, mutta useat ovat olleet kiinnostuneita työskentelemään tutkimusryhmässä ja halunneet tehdä tutkielmansa jostakin tutkimushankkeen aihepiiriin kuuluvasta aiheesta. Kun esimerkiksi kaksi tai kolme opiskelijaa on kiinnostunut samanlaisista aiheista, on ollut mielekästä hakeutua hankkeeseen, jossa tarkastellaan juuri noita teemoja. Sen sijaan, että tutkielmaa tekevät opiskelijat olisivat keränneet tahoillaan omaa aineistoaan ja käsitelleet sitä tahoillaan, on aineistoa voitu kerätä, käsitellä ja luokitella yhdessä ja sopia sitten, mitä kukin opiskelija tarkastelee yhteisestä aineistosta. Vaikka esimerkiksi samoissa seminaariryhmissä käyvät opiskelijat saavat toisiltaan usein tärkeää vertaistukea, on usein samassa hankkeessa toimivien harjoittelijoiden tai avustajien vertaisverkosto ja vertaistuki parhaimmillaan vieläkin tiiviimpää.

Harjoittelupaikan tarjoajana ja hankkeen johtajana on aina mukavaa ja innostavaa, kun hankkeen piirissä työskentelee eritaustaisia ja eri vaiheissa olevia ihmisiä. Tutkimustyö vaatii oma-aloitteisuutta ja kykyä toimia itsenäisesti ja pitkäjänteisesti, mutta tutkimustyön tai tutkielman teonkaan ei tarvitse olla yksinäistä.

Olen käsitellyt edellä harjoittelua nyt vain omasta näkökulmastani, ja kirjoituksessani on oman taustani vuoksi korostunut erilaiset tutkimustehtäviin liittyvät harjoittelut. Tärkeintä on kuitenkin, että opiskelijana pohdit ja harkitset, mitä tulevaisuudeltasi tavoittelet ja millaisiin tehtäviin ja töihin tähtäät. Omalta osaltaanhan nykyiset polkuvalinnatkin pyrkivät siihen, että maisteriopinnoissa opiskelija pyrkisi suuntaamaan opintojaan omien tulevaisuuden suunnitelmiensa mukaan. Harjoittelu on edelleen yksi tärkeä osa tätä urasuunnittelua ja yksi etappi matkalla oman ammatillisen identiteetin hahmottumista ja täsmentymistä.

Tommi Kurki