Usein painotetaan, että luennon ei ole tarkoitus olla luennoitsijan monologi vaan vuorovaikutus- ja keskustelutilanne, johon osallistuvat sekä luennoitsija että yleisö. Tätä väitettä eivät kuitenkaan ihan kaikki allekirjoita: Vastaväitteeksi on esitetty esimerkiksi, että vain harvoilla luennoilla virittyy keskustelua, jossa opiskelijat käyttävät puheenvuoroja. Kritisoijien mielestä luennot perustuvat keskustelun ja vuorovaikutuksen sijaan enimmäkseen salin etuosassa seisovan luennoitsijan esitelmiin, joita loput salissa hiirenhiljaa ja herkeämättä kuuntelevat.

Yhtä kaikki, jos luennoitsija todella olisi ainoa, joka on äänessä, teoriassa sen pitäisi tarkoittaa, että jos luennoitsija vaiennettaisiin, luentosalissa olisi tyystin hiljaista. Tämä ajatus kimmokkeenani päätin osallistua vierailijana kahdelle Fennicumin XXV-luentosalissa pidettävälle luennolle kuunnellakseni, millainen ääniympäristö luento on. Tarkennettakoon vielä, että keskityin kuuntelemaan kaikkia luentosalissa kuuluvia ääniä rajaten kuulosteluni ulkopuolelle luennoitsijan puheen.

Istuttuani XXV:n penkille tulin hyvin nopeasti siihen tulokseen, että on virheellistä sanoa, että luentosalissa olisi täysin hiljaista ilman luennoitsijan puhetta: joitain suvantokohtia lukuun ottamatta salissa kuului koko ajan jotain taustahälyä. Ilmastoinnin kohina, läppärin näppäimistön naputtaminen, kynien naksuttaminen ja paperien kahina luovat luentosaliin perusäänen, johon ei tavallisesti kiinnitä huomiota, mutta siellä se koko ajan on.

Muutamien sekuntien välein perusäänen rikkoo jokin enemmän tai vähemmän äänekäs rasahdus tai muu ääni, kuten istuimen narina, oven pauke, yskiminen, niiskuttaminen, kynän putoaminen, limsapullon korkin aukeaminen tai kadulla ajavan auton moottori. Näihin ääniin huomio kiinnittyy helpommin, mutta nekin sekoittuvat helposti luentosalin epäselvään akustiseen horisonttiin.

Rasahduksia, niiskutuksia ja suhahduksia erottuvampia taustahälyn lähteitä ovat kuiskuttelu tai keskustelu vierustoverin kanssa sekä nauru ja kikattelu, joita välillä kuuluu eri puolilta salia. Opiskelijan esittämä kysymys luennoitsijalle luo hetkellisen, äänellisen huippukohdan, mutta kun kysymys on käsitelty, perusääni valtaa jälleen salin.

Kenties kaikkein eniten perusäänestä poiketaan, kun luennoitsija antaa yleisölle tehtäväksi keskustella vierustoverin kanssa tai pienessä ryhmässä luennon aiheesta, minkä seurauksena koko sali täyttyy äänekkäästä puheesta ja naurusta. Silloin aloin miettiä, tulisiko luennoista tai ylipäätään mistään mitään, jos puheenvuoroja ei olisi ja ihmiset voisivat mielivaltaisesti avata suunsa milloin lystää.

Tuskin. Ei kaivanne perusteluja, miksi esimerkiksi juuri luennoilla puheenvuoroja tavataan jakaa ja keskittää yhdelle ihmiselle ‒ esimerkiksi luennoitsijalle ‒ kerrallaan.

Havaitsin vierailemillani kahdella luennolla kaksi selvää yhteistä, äänellistä kliimaksia: luennon alku ja loppu. Luennon alussa, ennen kuin luennoitsija on salissa, opiskelijat keskustelevat keskenään ja tulevat vähitellen ovesta sisään. Kun luennoitsija saapuu paikalle, keskustelu jatkuu vielä jonkin aikaa mutta rauhoittuu vähitellen, kun luennoitsija aloittaa puhumisen. Silloin puheensorina vaihtuu reppujen penkomiseen.

Vastaavasti luennon lopussa äänentaso kasvaa, kun kiireisimmät alkavat pakata tavaroitaan ja pulista vierustoverin kanssa jo ennen luennon päättymistä (itse asiassa kaikkein kiireisimmät ovat tässä vaiheessa jo poistuneet). Viimeistään kun luennoitsija ilmoittaa luennon päättyneeksi, äänentaso kasvaa räjähdysmäisesti salin täyttyessä kovaäänisestä puheesta, kikattelusta, reppujen ja laukkujen pakkaamisesta ja istuimien kolinasta.

Luennon jälkeen saliin jää ilmastointilaitteen humina ja salin ulkopuolelta kuuluvat ihmisten ja liikenteen äänet.

Antti Ainola