Kuuntelin The Nationalin uusinta sinkkua ja muistutin itseäni jälleen siitä, kuinka ihanaa aikaa kevät onkaan. Paljon uutta musiikkia, esiin nostetaan uusia artisteja ja festarikesän valtava määrä kiinnityksiä saa huokaamaan ääneen.

Parasta on, kun uusi musiikki vie jalat alta, unohdan mitä olin tekemässä ja se iskee tajuntaan kovaa. Joskus se herättää tunteita, joita en muistanut olevan. Tunnen olevani rakastunut, rintakehä tuntuu räjähtävän, kun joku kuulostaa uskomattoman isolta. Vanhoilta tutuilta tulleet uudet levyt vievät artistia aivan uuteen suuntaan. Pakahdun.

Samaan aikaan ahdistun. Uutta tulee koko ajan joka puolelta. Kaverit linkkaavat uusia bändejä tiuhempaa tahtia kuin ehdin kuunnella, ja levyarvosteluja tulee, kun vanhatkin on vielä lukematta. En muista uusia biisejä, levyjä tai edes artistien nimiä. Opiskelijan pienestä kukkarosta Mattikin on jo myyty pois, kun kaikille kesän keikoille on päästävä.

Ähky. Niin ihanan kamalaa se osaakin olla. Saan uppoutua ylitsevuotavaan määrään uutta musiikkia, samalla se tukehduttaa. Poden huonoa omaatuntoa levyistä, joihin en ehdi perehtyä. En osaa päättää, olisiko tänä vuonna Ruisrockissa parempi kattaus kuin legendaarisella Flow Festivalilla. Paljon sulateltavaa, liian vähän aikaa. Saan mahanpuruja.

Tämä ähky tulee hoitaa niin kuin normaalistikin, lopettaa ahnehtiminen.

Ei kukaan halua musiikista tulevan suorittamista. Vaikka kuuntelisin joka päivä uuden levyn, ei kaikkea ole pakko sisäistää heti. Festareille ei tarvitse ostaa lippuja juuri nyt tässä hetkessä. Keväällä ei muutenkaan tarvitse olla niin ajan hermolla. Terassikausi on alkanut ja päivät pitenevät. Kyllä musiikkia ehtii sateellakin kuunnella.

Roosa Lindholm

Kirjoittaja on journalismin opiskelija ja musadiggari, joka ei vieläkään osaa sanoa ei.