Ensi syksynä minulle koittaa kovat ajat: Kuopukseni kolmivuotispäivä tarkoittaa sitä, että en saa enää kotihoidontukea. Kotihoidontuen loppuminen lienee viesti siitä, että minun on aika ryhtyä suunnittelemaan jonain muunakin kuin äitinä olemista. Haluan olla maisteri, mutta voiko ihminen jälkikasvua saatuaan enää haaveilla yliopistotutkinnon suorittamisesta?

Äiti meni kouluun

Ei ole vaikeaa löytää haastateltavaa, jolla on kokemusta äitiyden ja opiskelun yhdistämisestä. Äidiksi tullessaan Johannalla Vairinen-Salmelalla oli jo maisterin paperit suomen kielestä. Esikoisensa aloitettua koulun Johanna huomasi, että opettajantyö veti häntä puoleensa, ja hän päätti hakea opiskelemaan kirjallisuutta. Nyt Johannan lapset ovat 8- ja 10-vuotiaat, ja Johanna opiskelee kolmatta vuotta. Kuluvana lukuvuonna hän suorittaa opettajan pedagogisia opintoja.

Johanna kokee pedagogisten opintojen suorittamisen ja lapsiperheen arjen huomattavasti työläämpänä yhdistelmänä kuin kirjallisuuden opiskelun ja perheen arjen. Hänen mielestään vuosi tasapainoilua äitiyden ja kiireisen opiskelun välillä tuntuu kohtuulliselta, mutta ensi syksynä elämän painopistettä täytyy jo siirtää: enemmän aikaa perheelle ja omille harrastuksille, vähemmän opintojen parissa puurtamista.

Suunnitelmia ja syyllisyyttä

Mikäli perheessä sattuisi jotain odottamatonta, opiskeluun keskittyminen olisi mahdotonta. ”Kirjallisuuden proseminaarityöni palautuspäivä on toukokuussa, mutta tein työstä yli puolet jo tammikuussa”, Johanna kertoo. ”Aktiivinen tehtävien tekeminen ja aikataulujen laatiminen ovat tapani välttää se, että elämästäni tulisi kaaos. Kun tehtävä on valmis hyvissä ajoin, minun ei tarvitse murehtia, että minä itse tai perheenjäseneni esimerkiksi sattuisi sairastumaan viikkoa ennen keskeneräisen tehtävän palautuspäivää. Suunnittelen päiväni tarkasti etukäteen, sillä vasta hyvin valmistellusta aikataulusta voi tarvittaessa joustaa ilman, että työt kasaantuvat.”

Syyllisyydentunto siitä, ettei ole aina saatavilla, on tuttu kokemus opiskelevalle lapsiperheen vanhemmalle. ”Nyt, kun tavoitteeni opettajanpätevyyden saavuttamisesta on niin lähellä, tuntuu jo hyväksyttävältä uppoutua välillä omien tehtävieni pariin. Onneksi lapsilleni voi perustella sen, ettei äiti voi aina keskittyä lasten asioihin: lapsilla on omat läksynsä ja äidin täytyy hoitaa omansa”, Johanna pohtii.

Syyllisyydentunnosta on kokemusta myös tulevalla äidinkielenopettajalla Ella Lampelalla, jonka lapset ovat 5- ja 6-vuotiaat. ”Kun opinnot painavat mieltä, tuntuu välillä mahdottomalta antaa täysi huomio lapsille. Joskus olen niin kiinni omien juttujeni miettimisessä, etten malttaisi touhuta lasten kanssa, vaikka nämä kuinka kärttäisivät”, Ella kertoo. ”Viimeistään kymmenennen Äiti tuu leikkimään -pyynnön jälkeen on kuitenkin pakko suostua. Pikkueläimet, joilla sitten leikin, ovat vain kiukkuisia eivätkä halua tehdä mitään muuta kuin mennä kirjoittamaan jotain tylsää esseetä. On älytöntä, ettei pysty edes hetkeksi hellittämään omista mietteistään viettääkseen aikaa lasten kanssa”, hän kuvailee.

Rima alas!

Vanhemmuus mullistaa elämän. Myös opiskeleminen on erilaista kuin ennen: ”Onneksi en enää murehdi opintomenestystäni. Opintomenestystä on se, että valmistun joskus, arvosanojen suhteen rima on alhaalla”, Ella kertoo. ”Ajatella, että ennen lasten saamista olen saattanut käydä korottamassa tenttiarvosanoja tai potea tyhjän paperin kammoa kotitehtäviä kirjoittaessani! Nykyään tekeillä olevan työn laatu ei merkitse mitään, ainoastaan dead linella on väliä. Silti olen saanut kaikista kursseista hyvän arvosanan”.

Sekä Ella että Johanna toteavat, että äitiys on tehnyt opiskelusta kurinalaisempaa ja järjestelmällisempää: kaiken tarvittavan ehtii tehdä arkipäivinä kello 8–16, eikä kotitehtävien palautus myöhästy koskaan. Ei kuulosta ollenkaan pahalta.

Teksti: Aino Tiitta Kuvat: Janina Jokimies