”Tuossa on meidän koivumme!” huudahti poika heti.
”Tuolla on meidän tähtemme”, sanoi tyttö samassa.
Ja syleillen toisiansa kiittivät he Jumalata ja itkivät ilon kyyneliä.
Sakari Topeliuksen Koivun ja tähden (alkukielellä Björken och stjärnan v. 1852, suomeksi v. 1893) kuvaston voi sanoa painuneen varsin syvälle suomalaisten kollektiiviseen tietoisuuteen. Nyyttiä kantavat tyttö ja poika kulkemassa kohti koivua ja sen oksistosta tuikkivaa tähteä risuaitojen ja pienten tupien värittämässä perinnemaisemassa – kukapa ei olisi joskus nähnyt sitä lastenhuoneen seinätaulun tai taideryijyn kuvituksena!
Myös populaarikulttuuri on jo kauan viljellyt intertekstuaalisia viittauksia tarinaan. Katri Ylanderin Mansikkamäessä lauletaan haikeasti, kuinka ”tähti ei johtanut pihakoivun luo”. Eppu Normaalin Suomi-ilmiössä vaaralliset ydinonnettomuudet tapahtuvat aina jossain toisaalla, koska ”ei sellaista voi sattua koivun ja tähden alla.” Uskaltaisin sanoa useimpien tämän tekstin lukijoiden kuulleen Topeliuksen tarinasta ainakin jotakin kautta joskus, ja arveluni osui oikeaan kysellessäni opiskelutovereiltani mielikuvia Koivusta ja tähdestä. Teos oli kaikille vähintään nimeltä tuttu ja pari muisti sitä lapsuudessa luetunkin. Asian tultua puheeksi monet sanoivat tarinan näyttäytyvän hieman eri tavalla nykyhetken valossa.
Mutta mistä tarinassa on oikeastaan kyse?
Tiivistetysti Koivu ja tähti menee näin: isonvihan (1713-1721) aikana Suomesta kaapataan kaksi sisarusta, tyttö ja poika. Vieraalla maalla varttuessaan nämä alkavat kaivata takaisin kotiin vanhempiensa luo. Ainoa lasten muistama tuntomerkki kotoa on pihakoivu, jonka oksilla linnut lauloivat aamuisin ja oksien välistä tähti välkkyi iltaisin. Muiden kauhisteluista huolimatta he lähtevät matkaan, ja kahden pikkulinnun opastamana löytävät lopulta kotiinsa. Jälleennäkeminen vanhempien kanssa on autuas ja onnellinen. Silloin heille selviää myös, että linnun muodossa heitä olivatkin opastaneet heidän kuolleet siskonsa.
❖
”Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa”, sanoi poika miettivästi.
”Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä”, sanoi tyttö.
”Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella; mitähän ne merkinnevät?” tuumasi poika.
Koivu ja tähti on Topeliuksen saduista tunnetuimpia, ja sen vaikutus suomalaiselle katsomuskasvatukselle – onhan se sisällytetty kouluopetukseen 1800-luvun lopulta alkaen – on kiistämätön. Tarina opettaa ajan hengen mukaisesti paitsi perheen, Jumalan ja kotiseudun rakastamista, myös toivoa, sitkeyttä ja optimismia. Topelius näki sadun arvon kasvatuksellisena välineenä ja kirjoitti muutenkin paljon kansallisen identiteetin rakentamiseksi, joten tarinan painotukset eivät sinänsä yllätä.
Vuosien jälkeen, 24-vuotiaana ja jotakuinkin itsenäistyneenä, väliaikaisesti ulkomailla asuvana mutta kroonisesta koti-ikävästä kärsivänä aikuisena naisena palasin Topeliuksen sadun äärelle. Vuorottaisen naurahtelun ja kyynelten pyyhkimisen lomassa tajusin tarinasta paljon sellaista, mikä ei lapsena vielä välittynyt.
Siitä ei pääse mihinkään, että Koivu ja tähti kantaa vahvasti mukanaan 1800-luvun suomalaisten jakamaa maailmankuvaa, joka joiltain osin voi hämmentää modernia lukijaa. Tarinan henkilöiden nöyrä passiivisuus suhteessa Jumalaan ja kohtaloon sekä isonvihan historiallinen tausta myöskään tuskin uppoavat keskimääräiseen nykylapseen aivan sellaisenaan, vaan vaativat jonkinasteista soveltamista tai vähintäänkin selittämistä. Nykyään koulujen katsomuskasvatuksen puitteissa satua kerrotaankin – jos kerrotaan – usein eräänlaisena päivitettynä versiona, josta vaikeaselkoisiksi tai vanhentuneiksi koetut elementit on jätetty pois.
Vaikka luterilainen usko on Koivussa ja tähdessä vahvasti esillä, oppia rikkoo tarinan käsitys jälleensyntymästä. Sehän liitetään pikemminkin ns. idän uskontoihin, kuten buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen, ja toki myös suomalaiseen kansanuskoon, jossa vainajien ja lintujen yhteys on hyvin dokumentoitu. Lasten kuolleet siskothan palaavat opastamaan näitä pikkulintujen hahmossa. Sama ajatus toistuu Topeliuksen muissakin teoksissa, kuten Varpunen jouluaamuna -joululaulussa, jossa tytöltä jouluaamuna siemeniä syövä varpunen paljastuu tämän kuolleeksi veljeksi. Taustalla on kirjoittajan henkilökohtainen suru omien lasten menetyksestä: Topeliuksen ja hänen vaimonsa Maria Emilian kuudesta lapsesta kolme menehtyi jo nuorina.
❖
“Minä pelkään mennä tupaan”, sanoi tyttö. “Mitä, jos isä ja äiti eivät enää olekaan elossa
tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä, veljeni!
Sisarusten vaellus on tarinassa toki konkreettinen matka, mutta samalla syvästi symbolinen. Hehän eivät muista kotiaan tarkasti: vain koivun ja sen oksistossa tuikkivan tähden – hataran muistikuvan, joka subjektiivisuudessaan ja tunnepitoisuudessaan kuuluu pikemminkin lapsen mielenmaisemaan kuin rationaalisen ajattelun piiriin. Juuret ovat sisaruksille näiden kodin tarkan maantieteellinen sijainnin (jota ei tarinassa itse asiassa edes mainita) sijaan kokoelma lohdullisia muistoja, tuttuja esineitä ja rakkaita ihmisiä, ja niiden luokse vaelletaan maantieteellisesti katsoen suurpiirteisesti, ikään kuin kuudennen aistin ohjaamina. Fantasiakirjamainen kartta lasten kulkureitistä ei olisi todellakaan sopinut tähän unenomaiseen, vertauskuvalliseen tarinaan.
Realismia painottavat äänet toistelevat tarinassa sitä, että Suomessa on tuhansittain koivuja ja taivaalla loputtomasti tähtiä: lasten pyrkimyshän on aivan järjetön! Mitä he niitä kaipaavat? Kotipihan koivu ja sen tähden kanssa luoma näkymä ovat kuitenkin erityisiä, jotakin sellaista, mitä kaikki maailman koivut ja kaikki taivaan tähdet eivät voi korvata. Niihin kulminoituu päähenkilöiden koko varhaislapsuus rakastavien vanhempien huolenpidon alla.
Kiinnostava yksityiskohta onkin se, etteivät lapset lähde kotimatkalle siksi, että heitä kohdeltaisiin vieraalla maalla erityisen huonosti. Päinvastoin, sikäläiset hoitajat ovat heille ystävällisiä, ja oikeastaan konnat puuttuvat koko tarinasta. Lapsille on taattu hyvä ruoka ja vaatteet, minkä lisäksi he saavat käydä kouluakin. Nämä ovat tietysti suurta edistystä sodan runteleman maan oloihin, mutta mikään materiaalinen hyvinvointi tai vieraiden ystävällisyys
eivät vie lasten perimmäistä koti-ikävää pois. Tietämättä siitä, millainen on juuri sillä hetkellä lapsuudenkodin laita tai onko muu perhe ylipäänsä elossa, lapset haluavat sinne puhtaasti tunnesyistä. (Siinä suhteessa tarina heijastaa mitä läpinäkyvimmin romantiikan ajan kirjallista virtausta.)
Koivu ja tähti ovat itsessäänkin tehokkaita symboleita. Koivu on konkreettinen, maanläheinen ja elävä, tähti puolestaan etäinen, taivaallinen, muuttumaton. Yhdessä ne muodostavat eräänlaisen kaksinaisuuden: jotakin fyysistä, joka sitoo maahan, ja sen lisäksi jotakin muuta, abstraktimpaa. Topeliuksen koivu kuvaa isänmaata ja tähti ikuista elämää, mutta nähdäkseni näitä elementtejä voi ajatella laajennetummin eli oikeastaan ihmisen
juurien aineellisena ja aineettomana ulottuvuutena. Ehkä se oli yksinkertainen asia vaikeasti sanottuna, mutta humanisti ei karvoistaan pääse. Tarjoan esimerkkejä siitä, mitä ajan takaa. Koti on paitsi rakennus, myös (toivottavasti!) tuttuuden ja turvallisuuden sfääri. Perhe on joukko lihaa ja verta olevia ihmisiä, joihin
olemme tunteellisesti kiinnittyneet – eikä biologinen sukulaisuus ei ole sen suhteen edes mikään välttämättömyys. Kotiseutu on pelkän maa-alueen lisäksi usein ihmisen identiteetin lähde: joku on henkeen ja vereen stadilainen, toinen taas saaristolainen ja siksi tuntee olonsa kotoisaksi aaltojen äärellä. Maiseman vaihtuessa Turun asfaltista Vakka-Suomen pelloiksi tunnen puolestani oman sydämeni läikähtelevän. Kotiin, kotiin, kotiin!
❖
Ja vanhemmat syleilivät heitä sanomattomalla rakkaudella, lankesivat polvilleen lastensa kanssa ja kiittivät Jumalaa, joka juuri helluntaiaattona oli suonut heille kaikille niin suuren lohdutuksen. Sitten lasten täytyi kertoa kaikki elämänsä vaiheet, ja vanhemmat tekivät samoin; ja vaikka kukin osaltaan oli saanut maistaa paljon surua, oli se nyt kokonaan unohdettu ja iloksi muuttunut.
Koivu ja tähti on taidokas, suorastaan terapeuttinen kuvaelma koti-ikävän ja kotiinpaluun yleisinhimillisestä kokemuksesta. Se on myös syntynyt tyystin erilaiseen maailmaan kuin missä nykyään elämme.
Keskimääräiselle nykysuomalaiselle juuret eivät useinkaan merkitse yhtä fyysistä kotipaikkaa, joka määrittäisi jokapäiväistä elämää. Juuria voi olla moniaalle, ne voivat olla omalla toiminnalla aktiivisesti luotuja ja joskus keskenään ristiriitaisiakin. Tämä ei kuitenkaan kumoa niiden olemassaoloa, onhan meistä jokaisella lähtökohtamme ja oma polkumme. Se saisikin toimia pikemminkin pontimena pohtia aihetta tahollaan. Jokainen meistä kantaa mukanaan jotakin koivun ja tähden kaltaista – jotakin, joka muistuttaa siitä, mistä on tullut ja kuka on ollut.
Mille annamme merkitystä? Vai annammeko ollenkaan? Koivun ja tähden yhtenä opetuksena on – ensiajatuksena kenties naiivi – ajatus juurien ymmärtämisen tärkeydestä aineellisista tekijöistä riippumatta. Kuitenkin siinä on hiven totuuttakin. Monet nykymittareilla menestyneet tai jopa ökyrikkaat ”voittajat” tuntevat sisimmässään onttona kaikuvaa juurettomuutta ja mihinkään kuulumattomuutta. Samaan aikaan on olemassa ihmisiä, jotka sinnittelevät päivästä toiseen mitä sietämättömimpien vaikeuksien keskellä, mutta joille on päivänselvää, keitä ovat ja mistä tulevat (eivätkä vain fyysisesti). Tunnen joitakin tällaisia ihmisiä, ja ihmettelen loputtomasti sitä vakautta, jota he huokuvat. Heidän sisällään on jotain silminnähden jämäkkää, jonkinlainen keskiakseli, johon tukeutua.
Tällainen identiteetin jatkuvuus ja koherenssi ovat tutkitustikin psyykkisen hyvinvoinnin kannalta hyvin tärkeitä, minkä vahvistaa esimerkiksi kasvatustieteilijä Eero Ropo artikkelissaan “Identiteetti tutkimuskohteena” (2015). Identiteetti, vaikkei olekaan käsitteenä aivan tarkkarajainen, toimii ihmisen sisäisenä mallina, joka auttaa tätä asemoimaan itsensä suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. Kun tämä malli on suunnilleen eheä, ihminen
kykenee toimimaan johdonmukaisesti ja kokemaan kuuluvuutta.
Satu kertookin meistä jotakin perustavanlaatuista. Kaipaamme ikuisesti niihin paikkoihin ja niiden ihmisten pariin, jossa koemme olevamme ”omia itsejämme”. Etsimme jatkuvasti, ehkä tiedostamattakin, yhteyttä johonkin suurempaan: yhteisöön, maisemaan, katsomukseen – koska se antaa elämälle merkityksen ja jatkuvuuden. Jotakin, jota kohti aina vaeltaa.
“Katso”, sanoi poika, “kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti kimaltelee koivun lehvien lomitse! Nyt olemme löytäneet kotimme; nyt emme pyri etemmäksi, siskoni!”
“Rakkaat lapset”, sanoi isä, “ihmisen elämä maailmassa on vaellusta iäistä päämäärää kohti.”
Lähteet:
❖ Mäkelä, Heidi 2020. Koivu ja tähti osana varhaiskasvatuksen katsomuskasvatusta.
Kandidaatintutkielma, Tampereen yliopisto.
❖ Ropo, Eero 2015. Identiteetti tutkimuskohteena. Teoksesta Identiteetistä
informaatiolukutaitoon: tavoitteena itsenäinen ja yhteisöllinen oppija. Toim. Ropo,
E., Sormunen, E. & Heinström, J. Tampereen yliopisto. s. 17-26.
❖ Vihma, Antto 2021. Nostalgia – teoria ja käytäntö. Teos, Helsinki.
Kiitos kavereille hyvistä näkemyksistä!
Koivu ja tähti (1893) löytyy digitoituna täältä: https://s1.doria.fi/helmi/bk/1800/fem19980058/
Kuvitus on alkuperäisteoksesta.
Mirjami Sipilä
Kirjoittaja on näillä näppäimillä maisteroituva fennougristi, joka kirjoittelee viimeisiä
Kieleke-tekstejään.