Mistä tietää, että joku on kotoisin Mynämäeltä? Se kertoo sen.
(Maria Järvinen)
Iäkäs kuusi seisoo vakaana ja arvokkaana vanhan kyläkoulun pihassa. Aamuhämärässä piha on vielä hiljainen, lähinnä nuotion rätinä ja muutamien ihmisten askeleet rikkovat äänettömyyttä. Sitten portin luona alkaa tapahtua, ja silmänräpäyksessä piha on täynnä kovaäänisesti murisevia koneita ja heijastinasuisia työntekijöitä. Tuntien kuluessa kuuseen kiinnitetään hihnat, sen runko sahataan moottorisahalla poikki, ja lopulta se nostetaan pitkälleen kuljetusajoneuvon kyytiin kuin haavoittunut ambulanssiin. Seuraan vierestä, kun lapsuuteni kuusi viedään pois. Tuntuu absurdilta nähdä sen viilettävän kaukana tiellä kohti maamme kansallispyhäkköä.
Oloni on melankolinen.
Mitä melankolia oikeastaan tarkoittaa? Millaisia voimia sen takana vaikuttaa? Aloin tentata tuttaviltani heidän melankoliakäsityksiään. Epätieteellinen yhteenveto näistä pohdinnoista ja keskusteluista on jotakin tällaista: melankolia on romanttinen tunne. Se on estetisoitua surua ja siinä vellomista. Käytöksessä se näkyy jonkinlaisena poissaolevuutena, synkkyytenä ja haaveellisuutena, lyhyesti sanottuna raskasmielisyytenä.
Melankoliaprojektillani on ollut kuitenkin toinen, hämmentävä vaikutus. Tiettyihin asioihin on ilmestynyt outoa magneettista voimaa. Huomaan tarttuvani kirjahyllyssäni Lizeliuksen Suomenkielisten Tieto-Sanomien vuosikertojen näköispainokseen sekä Heli Laaksosen runoihin. Löydän itseni selailemasta puhelimeni gallerian kuvia lapsuuteni peltomaisemista, metsistä ja kylänraiteista. Tunnen vastustamatonta tarvetta päästä kertomaan kotikunnastani, kääntää keskustelu siihen hinnalla millä hyvänsä kuin olisin vaikeasti ihastunut. Mikä ihme minua vaivaa?
…
Sveitsiläislääkäri Johannes Hofer esitteli vuonna 1688 julkaistussa opinnäytetyössään erikoista sairastapausta. Erään Baselin yliopiston opiskelijan terveys oli romahtanut; nuorukainen oli ahdistunut ja kuumeinen, ja koska mikään hoitokeino ei tuntunut auttavan, tämän arveltiin olevan kuoleman oma. Yllättäen potilaan kunto kuitenkin parani huomattavasti hänen kuullessaan kotiinpääsystä, ja parhaiten hänen oireisiinsa tepsikin palaaminen takaisin kotiin Berniin. Hofer diagnosoi potilaalleen nostalgian, joka tarkoitti ”surullista mielialaa, joka johtuu halusta palata kotimaahan”.
Diagnoosin varhaisaikoina kuvattu oireisto vastaisi nykykäsityksessä monelta osin masennusta. Erityisen alttiita sille olivat sotilaat, jotka värvättiin pois kotiseudultaan, puettiin yhdenmukaisesti, asutettiin parakkeihin ja määrättiin tiukan organisoituun elämäntyyliin. Hoitamattomana nostalgia saattoi johtaa jopa kuolemaan, ja kirjallisten lähteiden mukaan tautiin todella menehdyttiin etenkin 1700- ja1800-luvulla. Hoitokeinon suhteen se poikkesi voimakkaasti toisesta, samantyyppisesti oireilevasta sairaudesta eli melankoliasta. Siinä missä melankoliaan auttoi piristävä matka uuteen paikkaan, nostalgiaan tehosi parhaiten kotiin ja tuttuun ympäristöön palaaminen.
Psykiatriset diagnoosit ovat historian varrella olleet myös vallankäytön keinoja. Kun koti-ikävästä kärsivälle isketään nostalgiadiagnoosi, hänelle tehdään selväksi, että olotila on sairaus ja siitä pitää päästä eroon. Koti-ikävä pitää ”hoitaa pois”, ikään kuin häntä ympäröivissä olosuhteissa ei olisi mitään vikaa. Ikään kuin terveen ihmisen ei edes kuuluisi kaivata kotiaan.
Konkreettisen poissa kotoa olemisen sijaan nostalgiaan sairastumisen synnyttäjäksi on sittemmin arveltu pikemminkin sosiaalista epämukavuutta ja juuriltaan pois kiskomisen tunnetta. Kun olento kadottaa yhteisön, jonka kautta se ymmärtää oman identiteettinsä, voi se johtaa vieraantumiseen sekä itsestä ja uudesta ympäristöstä. Tällainen sopi huonosti modernisoituvan ja kaupungistuvan Euroopan henkiseen ilmapiiriin, joka vaati asukkailtaan sopeutumista alati kasvavaan liikkuvuuteen, nopeuteen ja anonyymiuteen.
Kenties kaikki palautuu siis fyysistä kotiseutua vahvemmin inhimilliseen yhteisöllisyyteen ja identiteettiin. Ihminen, joka identifioituu voimakkaasti tiettyyn paikkaan tai sikäläiseen yhteisöön ja jonka on vaikea esimerkiksi ujouden takia rakentaa uutta ”henkistä kotia” toisaalle, voi olla erityisen altis kokemaan luhistavaa koti-ikävää.
…
Mynämäki muovautuu nostalgisoinnin myötä mielessäni myyttiseksi haavemaaksi, jossa kaikki on ylevöitettyä ja ainutlaatuisen ihmeellistä. Kotiseutufilmin latteat sävyt muuttuvat ylimaallisen kirkkaiksi. Mynämetsissä soivat muinaisuuden kaiut, viljavilla pelloilla kimaltelee kulta ja Mynäjoen pinta välkehtii kuin siellä ilakoisivat ihanat vedenneidot. Nostalgia voi muuttaa ennen niin arkisen maiseman pyhäksi kuvaksi, antaa sille merkityksen, jota siinä ei aikaisemmin ole nähnyt. Itsekin asun tämän tekstin kirjoittamisen hetkellä kauempana Mynämäestä kuin koskaan, ja viime käynnistäni on pidempi aika kuin koskaan – puolitoista kuukautta –, minkä seurauksena rakkauteni sitä kohtaan on palavampaa kuin koskaan.
Juuri etäisyys synnyttää nostalgian. Mitä kauempana olen, sitä kirkkaammin Mynämäki loistaa mielessäni. Siinä mielessä nostalgiassa on jotain samaa kuin idealisoidussa palvonnassa, jota pohdiskelin edellisessä kirjoituksessani Palvonnan paradoksi (Kieleke 2/2025). Beatricen hahmoa rakastetaan ja idealisoidaan juuri siksi, että hänen luokseen ei päästä. Samoin mennyttä aikaa ja paikkaa kaivataan juuri siksi, että sinne ei enää voi palata. Saavuttamaton kullataan.
Mutta liiallisuuksiin vietynä nostalgia alkaa vääristää todellisuutta. Nykyhetki tuntuu vajavaiselta, ja menneisyys saa kohtuuttoman painoarvon, jota mikään nykyinen kokemus ei voi saavuttaa. Nostalgia voi silloin muuttua lohdusta taakaksi. Suomeksi sanottuna siitä tulee paha olo. Päätän olla katsomatta kotiseutufilmiä hetkeen ja yritän lukea jotain.
Kirjallisuudentutkija Svetlana Boym on kirjoittanut nostalgian kahdesta muodosta: entistävästä ja pohdiskelevasta nostalgiasta.
Entistävä nostalgia pyrkii palaamaan aktiivisesti johonkin, mitä ennen on ollut. Tällainen ajatus ajaa voimakkaasti monia poliittisia liikkeitä. Menneisyydestä ovat ammentaneet suurin piirtein kaikki, niin Make America Great Again kuin Baltian maiden laulava vallankumouskin. Käytännössä tämä entistäminen on melko haastavaa, koska historian menestystarinat ovat usein riippuvaisia sellaisista olosuhteista, joita meidän ei ole mahdollista enää rekonstruoida. Toisekseen menneisyys ei ole koskaan ollut niin eheä ja harmoninen kuin muistamme: muistot valikoivat, silottelevat ja jättävät pois epämiellyttäviä yksityiskohtia. Joka tapauksessa tällä tunteella on vahva, uutta luova potentiaali, jonka voi suunnata hedelmällisesti – tai tuhoisasti.
Banaalisti sitä Mynämäkeä, johon minulla on henkilökohtainen ikävä, ei enää ole. Kylältä useimmat vanhukset ovat kuolleet ja nuoret muuttaneet, ja kyläkoulukin lakkautettiin jo vuosia sitten. Jos muuttaisin sinne, olisin yksinäisempi kuin opiskelukavereideni seurassa. Useimpia asioita ei ole järkeä alkaa pakottaa takaisin, koska se ei ole yksinkertaisesti mahdollista.
Pohdiskeleva nostalgia puolestaan tunnustaa menneisyyden katoavaisuuden ja käyttää sitä välineenä nykyhetken ymmärtämiseen. Menneisyyden rekonstruoinnin sijaan se pysähtyy muistojen äärelle ja kysyy: mitä muisto kertoo minusta nyt? Pohdiskeleva nostalgia voi olla luova voima, joka tukee niin yksilön kuin suuremmankin yhteisön itseymmärryksen kehittymistä.
…
Niin, välillä ärsyttää. Paikkaan kiinnittyminen on kiinteästi yhteydessä maanviljelyskulttuuriin ja esimerkiksi perimysasioiden kautta kaikenlaiseen epämieluisaan, kuten isänvaltaan ja jantelaisuuteen. Olisiko minun helpompi asua ulkomailla, jos minulla olisi lapsuudessani muuttokokemuksia? Jos edes yksi isovanhemmistani olisi asunut toisella paikkakunnalla? Jos kotitila ei olisi sijainnut samassa joenmutkassa yli viittäsataa vuotta? Aiempien sukupolvien osalta tehty mikä tehty. Nyt minä olen jumissa paikallisuudessani aikana, joka ei suosi samalle maapläntille jumiutumista. Tai sitten olen se ”heikko lenkki”, jonka kohdalla iäinen yhteys Kotiin menetetään. Jollakulla voi olla sellainenkin näkökulma.
Myöhemmin olen muita ulko-mynämäkiläisiä kohdatessani havainnut erityisen suuren kotipaikkarakkauden. Mikä tekee Mynämäestä paikan, joka sitoo ihmiset siihen niin voimakkaasti?
Mynämäki on vanha pitäjä. Seurakunnan historia ulottuu ainakin vuoteen 1309, jolloin Mynämäen seurakunta mainitaan muutaman muun varsinaissuomalaisen seurakunnan kanssa paavin kiertokirjeessä. Mynämäen kirkossa on 1200-luvulta peräisin oleva kastemalja, jota tuijottelin kaikkina kesinä, joina työskentelin siellä oppaana. Sen kivinen pinta tuntui kantavan mukanaan vuosisatojen painoa. Muinais-Mynämäkeäkään ei sovi unohtaa: sieltä löytyy hiisipaikkoja, pronssi- ja rautakautisia hautaröykkiöitä; kirkon tilalla on tiettävästi ollut esikristillinen uhrilehto. Mynämäestä tulevat Gadolin, Saarimaa, Juslenius, Maunu II Tavast ja ensimmäinen Suomessa rakennettu auto. Mynämäki on kerrostunut kulttuurimaisema, jossa esikristillinen perintö, keskiaikainen kirkollisuus ja nykypäivä elävät rinnakkain.
Tästä vuodatuksesta voi arvata, että alakoulussani pantiin verrattain suuri painoarvo kotiseutukasvatukselle. Kenties se on avain kaikkeen. Jokaisesta Suomen kunnasta löytää varmasti mielenkiintoista kulttuurihistoriaa, mutta kriittisintä on tietää siitä. Tai olla tietämättä, jos haluaa pitää mielensä kevyenä.
…
Luettuani Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden (1984) olen pysähtynyt sen ajatukseen keveydestä ja painosta. Melankolia näyttäytyy ennen kaikkea painon yhteydessä, onhan ”raskasmielisyys” sen toinen nimitys: sen taustalla on usein asioiden vakavuus ja painokkuus, tosissaan ottaminen. Samaan piiriin kuuluu nostalgiakin.
Miksi ihmeessä muutin sitten ulkomaille, kun tällä tavalla vellon kotipaikkarakkaudessani? Tulenko katumaan päätöstäni? Vai pitäisikö ajatella Kunderan innoittamana, että koska minulla on vain yksi elämä, ei teoillani ole lopulta merkitystä? Minähän en tiedä, mitä edessäni odottaa. Ehkä juuri siksi lähdin. Tuntematon houkuttelee, eikä elämä anna mahdollisuutta harjoitella.
Muistatko minut veräjäpuu?
Tähtöset loisti ja kumotti kuu.
Sormuksen silloin armaalta sain.
Maailman tunsin onnena vain.
Varjoja pensaat luoneet ei,
ihana polku vuorelle vei.
Tiedätkö, rakas veräjäpuu,
mennyt on onni ja kaikki muu.
(Einari Vuorela: Veräjäpuu)
Veräjä on ikivanha rajan symboli, joka ajallisesti katsottuna kuvastaa nykyhetkeä. Veräjällä seistessä selän taakse jäävä menneisyys näyttäytyy tuttuna ja turvallisena tilana, jossa on lohdullista olla. Veräjästä kulkeminen merkitsee siirtymistä uuteen, tuntemattomaan, ja juuri siinä piilee nostalgian ristiriita: halu palata menneeseen ja halu astua eteenpäin. Keveämpi loikkaa ketterästi veräjän ylitse, kun raskasmielinen nostalgikko jää sen taakse jumiin.
…
Parantuisiko nostalgiani sillä, että luovun jäykästä paikallisidentiteetistä? Lakkaan olemasta perustavanlaatuisesti mynämäkiläinen ja määrittelen itseni nyt tarttolaiseksi? Tai peräti jonkinlaiseksi yleiseurooppalaiseksi kosmopoliitiksi?
Tähän on vastattava tyylilleni vieraalla tavalla: näin nyt vain on, enkä usko sen muuttuvan muuksi, ainakaan lähiaikoina. Huomaan perustelevani pakkomiellettäni sillä, ettei muuta vaihtoehtoa itselleni ole. Olemisen sietämättömän keveyden hahmot perustelevat toimintaansa jatkuvasti fraasilla es muss sein, ”näin on oltava”. Minä olen ikuisesti kytköksissä Mynämäkeen. Es muss sein. Silti muutan yks kaks ulkomaille. Es muss sein. Jos päättäisin sittenkin alistua kotipaikkarakkaudelleni ja muuttaisin takaisin viljelemään sukutilaa maatalousammatin kannattamattomuudesta huolimatta, perustelisin sitä täsmälleen samoilla sanoilla. Sen avulla minunkin kotiinpaluuni asettuisi luontevasti kotiinpaluumyyttien universaaliin kaanoniin Odysseuksen, tuhlaajatytön ja Lassien seuraan.
En yritä tukahduttaa ikävääni, sillä tukahduttaminen tekisi siitä vain raskaamman. Sen sijaan kauneuden etsiminen surusta ja surun koristelu keventää taakkaa. Silloin kannankin mukanani surua, joka ei ole pelkkää puhdasta tuskaa, vaan jotain kaunista ja siten merkityksellistä. Juuri aktiivinen merkityksenanto estää olotilaa muuttumasta sietämättömäksi, sillä merkityksetön suru olisi jotakin täysin kestämätöntä. Maalaan taulun tutusta kylänraitista, luen murrejuttuja, kirjoitan tämänkin terapiaesseen. Juoksen läpi aina vain uusista veräjistä, mutta pysähdyn jokaisen kohdalla katsomaan taakse jäävää maisemaa.
Suosittelen lukijaa pysähtymään Turun tuomiokirkon joulukuusen äärelle seuraavan kerran, kun kulkee sen ohitse. Olin itse seuraamassa sen lähtöä vanhan alakouluni pihasta. Ensin tuntui kuin osa minusta olisi viety kylmästi ja lopullisesti. Mutta nyt, kun katson kuusta kirkon edustalla kirkkaasti valaistuna ja jylhä kivikirkko taustanaan, näyttää se valtavan kauniilta.
Mirjami Sipilä
Kirjoittaja on viisivuotias fennougristi, joka välttelee patologisesti lähdeluettelon viimeistelyä.
Kirjallisuus:
Kundera, Milan: Olemisen sietämätön keveys. WSOY 1985. Suomentanut Kirsi Siraste. Alkup. 1984.
Vihma, Antto: Nostalgia – teoria ja käytäntö. Teos, 2021.
Vuorela, Einari: Veräjäpuu. WSOY, 1952.
Linkkejä:
https://keuruunveraja.fi/items/show/158
https://yle.fi/a/74-20195270 https://www.youtube.com/watch?v=SMNpKFB3yhQ