Kulunut vuosi on vaatinut meiltä toivoa ja toiveikkuutta monin tavoin. Kun maailmanlaajuinen pandemia sulki suomalaisenkin yhteiskunnan keväällä 2020, täytyi pitää yllä toivoa siitä, että yhteiskunta ja sen toiminnot voidaan jälleen jossain vaiheessa avata. Kesällä tilanne helpottuikin, ja odotus palkittiin. Sai taas tehdä asioita! Kun rajoituksia syksyllä tiukennettiin, oli jälleen toivottava, että niitä taas jossain vaiheessa höllennettäisiin. Itse järjestelin syksyllä 2020 väitöstilaisuuttani, mikä ei ollut muuttuvien rajoitusten keskellä helppoa. Perheeni, ystäväni, ohjaajani ja kollegani kuitenkin valoivat minuun toivoa siitä, että kaikki tulisi menemään hyvin – ja näin kävikin.

Toivo siitä, että jossain vaiheessa asiat muuttuvat paremmiksi, auttaa meitä jaksamaan vaikeiden aikojen yli. Toivoa voidaan ylläpitää monin keinoin, myös puhumalla siitä. Vuorovaikutuksen tutkijana minua alkoi kiinnostaa, missä yhteyksissä ja milloin ”toivo” nousee esille keskusteluissa. Päätin tehdä aiheesta pienen pilottitutkimuksen. Otin esiin itselleni hyvin tutun Arkikeskustelujen morfosyntaktisen tietokannan Arkisynin hakuliittymän ja hain tietokannan 30-tuntisesta keskusteluaineistosta osumia hakusanalla toivo. Olin toiveikas: autenttinen keskusteluaineisto varmasti paljastaa minulle, kuinka toivosta puhutaan!

Hakutuloksia tuli vain yksi, eikä sekään ollut kovin toivoa herättävä: hakutuloksen sisältävän puheenvuoron kuunneltuani huomasin, että vuoro oli litteroitu väärin, eikä keskustelussa todellisuudessa ollenkaan mainittu sanaa toivo. Kun laitoin hakusanaksi verbin toivoa, esiintymiä löytyi hieman enemmän, yhteensä 13. Toivoa-verbin esiintymissä ei kuitenkaan tuntunut olevan samaa luottamusta tulevaisuuteen ilmaisevaa merkitystä, joka sisältyy tyypillisesti toivo-substantiiviin. Arkisyn-aineistossa toivoa-verbin esiintymillä lähinnä esitettiin puhujan haaveita, toivomuksia ja odotuksia, kuten seuraavassa puheenvuorossa, jossa puhuja toivoo hyvää säätä lomansa ajaksi: joo mä (.) mä oon vapaalla sitte? (.) toivotaan et on hyvät kelit.

”Toivomisen” ja ”toivon” eroja hetken pohdittuani päätin vaihtaa aineistoa ja kääntyä internetissä käytyjen keskustelujen puoleen. Siirryin tarkastelemaan Kielipankin Suomi24-korpusta, joka on koottu Suomi24-foorumilta kerätyistä keskusteluista. Koska aineistoa on valtava määrä, järkeilin, että esiintymiä toivosta löytyisi kyllä.

Niinhän niitä löytyikin – osumia oli satoja tuhansia. Päätin katsoa läpi ensimmäiset 50 esiintymää.  Ensimmäinen tarkastelemani tapaus oli omalla karulla tavallaan rohkaiseva: Sulla on toivo ja elämä loppu vasta sitten kun olet kuollut. Esimerkki oli tietokannan metatietojen mukaan osa keskustelua, jonka oli otsikoitu ”elämä päin helvettiä….”. Tällaisessa kontekstissa sanan toivo sisältämä lausuma lienee suunnattu viestiketjun aloittajan kannustukseksi. Vastaavanlaisia vastaanottajaan toivoa valavia lausahduksia löytyi muitakin:

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa!

Toteuttakaa unelmianne, älkää luopuko toivosta!

Pilkkutauti on vaikeaa hävittää, mutta älä menetä toivoasi!

Jatkoin hakutulosten selaamista. Seuraavat osumat eivät enää olleetkaan samalla tavalla toiveikkuutta herättäviä:

 Eläinlääkäri sanoi, että toivoa eloonjäämisestä ei todennäköisesti ole.

Millä lohduttaa pientä, lohduttomasti itkevää poikaa, kun kerran toivoa ei oltu juuri annettu ja kun itsekin olin ihan maassa?!

Moneen kertaan on tehnyt mieli kiljua: katsokaa maailman tilannetta, katulapsia ilman toivon häivää paremmasta.

Kello 03.00 luovun toivosta, nousen Corollaan ja häivyn paikalta.

Kahlatessani esimerkkejä edelleen huomasin, että toivosta puhutaan usein silloin, kun sitä ei ole, tai vaihtoehtoisesti niissä tilanteissa, kun se on loppumassa. Tavallisissa arkipäiväisissä keskusteluissa toivosta puhuminen ei ehkä siksi ole kovin yleistä: jos elämässä ei ole suuria vastoinkäymisiä tai vaikeuksia, toivoa ei tarvitse nostaa esiin. Lisäksi toivon etsimistä tai valamista vaativat hetket voivat olla kovin henkilökohtaisia, eikä niitä varmaan siksikään ole päätynyt Arkisyn-tietokannan aineistoon.

Pieni toivo-tutkimukseni oli hauska kokeilu, joskaan se ei ehkä tarjoa tieteellisesti kovin päteviä tuloksia siitä, missä ja miten ”toivosta” puhutaan. Tutkimukseni ei esimerkiksi huomioinut sitä, että ”toivosta” ei aina puhuta kovin eksplisiittisesti, minkä vuoksi sanan toivo sisältävät lauseet tai lausumat eivät suinkaan ole ainoita keinoja pitää yllä toivoa. Selviytymisen mahdollisuutta ja luottamusta tulevaan voi ilmaista myös vaikkapa ihan tavallisilla väitelauseilla, kuten seuraavassa lausumassa, joka on tuotettu vastauksena ”Seiskaluokka pelottaa :(((((” -otsikoituun keskusteluun: älä stressaa kyl se hyvin menee :). Arkikeskusteluissa taas etenkin kyl(lä) tää tästä -tyyppiseen ilmaukseen tuntuu kiteytyneen toiveikkuutta ja selviämisen mahdollisuutta – siis toivoa – ilmaisevaa merkityspotentiaalia, kuten seuraava esimerkki osoittaa. Esimerkkiä ennen puhuja on keskustelussa kertonut muille osanottajille olevansa vaikeassa elämäntilanteessa mutta olevansa toiveikas sen suhteen, että voi taas pian osallistua oman seurakuntansa toimintaan ja tavata muita seurakuntalaisia:

 mutta niinku, (1.2) kyl tää tästä ku saa vaan niinku, (.) sen, (1.6) sen kipeen jutun, (.) pois sydämeltä ni sit pystyy taas niinkut tulees sillei,

Tänäkin keväänä toivon löytäminen ja jakaminen lienee suurelle osalle väestöstä edelleen keskimääräistä ajankohtaisempaa. Sen vuoksi nyt onkin hyvä hetki miettiä, miten ja milloin itse puhuu toivosta ja millaisilla kielellisillä ja vuorovaikutuksellisilla käytänteillä sitä luo. Lisäksi on syytä muistaa, ettei toivo tietenkään ole vain kielen rakentein ilmaistavissa oleva ilmiö, vaan toivoa voi luoda myös toisen läsnäolo tai ääneen lausumaton tieto siitä, että tukea saa, jos sitä tarvitsee.

Toivoa on – tehdään se näkyväksi.

Karita Suomalainen

Tekstin esimerkit ovat peräisin Turun yliopiston Arkisyn-tietokantaan kerätyistä suomenkielisistä arkikeskusteluista ja Kielipankissa saatavilla olevasta Suomi24-korpuksesta (Korp-versio).