Olen harrastanut kirjallisuutta jo ainakin 20 vuotta: opin lukemaan 2-vuotiaana, ja olen nyt 22. Tarinoiden kertomisen aloitin heti opittuani puhumaan, ja heti, kun kynä alkoi pysyä kädessä, aloin kirjoittaa. Kirjallinen muoto on aina ollut minulle kaikkein tärkein ja rakkain tapa ilmaista itseäni. En ehkä osaa aina sanoittaa tuntemuksiani ääneen, mutta kirjoittamalla pystyn siihen paljon paremmin. Aina, kun on kysytty “mikä sinusta tulee isona”, olen vastannut: ”Kirjailija!”

No, minusta sitten tuli ihan oikea kirjailija viime vuonna, kun pienkustantamo Mediapinta julkaisi esikoisrunoteokseni, joka kantaa nimeä Epätodellisuus. Tuntuu vieläkin epätodelliselta (heh), että minun kirjoittamiani runoja saa kirjastoista ja nettikirjakaupoista. Voisin oikeasti kävellä kirjastoon ja lainata oman kirjani? Epätodellisuus on kiinnostanut ihmisiä niin paljon, että sitä on saatavilla kirjastosta kotikaupunkini Turun lisäksi muun muassa Jyväskylässä, Joensuussa ja Nousiaisissa.

Koen vieläkin niin sanottua huijarisyndroomaa – voinko minä muka kutsua itseäni kirjailijaksi? Okei, olen opiskellut luovaa kirjoittamista niin lukiossa kuin yliopistossakin, mutta tekeekö se minusta vielä pätevän, oikean kirjailijan? Näinä epäilyksen hetkinä turvaudun seuraavaan päättelyketjuun: saan esikoisteoksestani tekijänpalkkioita, eli rahaa. Työn yksi määritelmä on mielestäni se, että siitä saa rahaa. Näin ollen siis teen kirjailijan töitä, eli olen ammatiltani kirjailija. Tämä ajatus tuntuu todella hyvältä.

Runous on Suomessa melko marginaalinen kirjallisuuden laji: sitä luetaan vähän ja ostetaan vielä paljon vähemmän. Kukaan tässä maassa ei elä pelkällä runoudella, en siis minäkään. On vähän surullista ajatella raha-asioita, kun haluaisi vain tehdä sanataidetta, mutta ei juuri huvittaisi elää loppuelämäänsä Kelan tuilla, jos tavoitteena olisi pelkästään kirjoittaa ja julkaista runoutta. Toki niitä tekijänpalkkioita ja lainauskorvauksia saa sitä enemmän, mitä enemmän teoksia on julkaissut.

Kuva: Sointu Vierula

Minä en todellakaan ole kirjoittajana mikään “yhden hitin ihme” – jos Epätodellisuuttakaan voi hitiksi vielä kutsua – vaan minulla tuntuu olevan koko ajan kesken kirjoittamiseen liittyviä projekteja. Haave ammattikirjoittamisesta on myös yksi, ehkä tärkein syy siihen, miksi halusin Kielekkeen toimittajaksi. Vaikka tämä on vähän klisee, niin ihan sama, mitä kirjoitan, kunhan vain saan kirjoittaa! Haaveilen myös oikean toimittajan urasta, vaikka varasuunnitelmana olenkin pyöritellyt äidinkielenopettajuutta.

Seuraavaksi minulta julkaistaan runo luovan kirjoittamisen ainejärjestö Kammion antologiassa, joka ilmestyy toukokuussa. Olen myös kirjoittanut ahkerasti novelleja, joista jokin saattaa päätyä joskus jonnekin, ja aloittanut pitkän näytelmän kirjoittamista. Mistä tiedän, että tekstini ovat tarpeeksi hyviä julkaistavaksi? Tämä taitaa olla vähän klisee, mutta täysin totta: kirjoittamaan ei opi kuin kirjoittamalla! Ei kannata jäädä odottamaan sitä kuuluisaa inspiraatiota. Kirjoittaminen on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työ, ja työ ei tule tehdyksi muuten kuin tekemällä. Ja jos epäröit, oletko tarpeeksi hyvä, niin ei sitä tiedä muuten kuin kokeilemalla, lähettämällä teksti eteenpäin, epäonnistumalla ja yrittämällä uudestaan. Niin minäkin olen tehnyt.

Lyyra Virtanen