Ennustaja vetää pakasta tarot-korttini. Kuva toisensa jälkeen, hän näkee niistä jotakin järkyttävää. Hän tuijottaa minua kauhistuneena, muttei kerro minulle, mitä hän niissä näki. Niin tekee myös jokainen läheiseni. Minä koetan tulkita kuvia kuin kokoaisin palapeliä, mutta en tiedä, mitä tein väärin. Palat eivät sovi paikoilleen. Kuvasta ei tule kaunista. Minulla on salaisuus, jonka kaikki muut tietävät, paitsi minä itse.

Pidän päiväkirjaa. Dokumentoin kaiken. Etsin tietoa. En jätä kiveäkään kääntämättä. Olen salapoliisi ja kohdehenkilöni on minä itse. Kaikki suurennuslasin alla näyttää tavalliselta. Missä olet, salaisuus? Jonain päivänä vielä saan sinut kiinni. Riisun naamion kasvoiltasi ja paljastan totuuden kaikille. Jahtaan sinua maailman ääriin, jos minun vain tarvitsee. Kunpa vain tietäisin, mitä olenkaan etsimässä.

On syyskuu. Ilma on kostea sateesta. Märät lehdet tekevät asvaltista liukkaan ja katuvalojen keltainen valo heijastuu lätäköihin. Minä sain sinut vihdoin kiinni. Löysin palapelini puuttuvan palasen. Kuva on vihdoin kokonainen. Siinä olen minä. Siinä on rakkaus, josta en uskaltanut edes haaveilla. Siinä on yhteisö, värejä ja parempi tulevaisuus. Siinä on vastaus loputtomiin kysymyksiin ja jossitteluun.  Minä en tiedä, miksi olen sellainen kuin olen. Minä tiedän vain, että kaikesta siitä kauhusta huolimatta, olen täällä, enkä käänny enää koskaan takaisin.

Elina Peltonen

Kirjoittaja on toisen vuoden suomen kielen opiskelija, jonka yritys välttää kliseitä tässä kirjoituksessa epäonnistui.