Verkko-Kieleke suomen kielen opiskelijoiden lehti0509129976
kieleke@lists.utu.fi

Verkko-Kieleke
Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Kuulen jonkun huutavan nimeäni. Hidastan vauhtia, vilkaisen olkapääni ylitse ja kohtaan riemastuneen katseen, joka kuuluu suunnilleen minun ikäiselleni tytölle. Hänellä on yllään lyhyt musta pellavamekko, ohuet sukkahousut ja ruskeat maiharit. Pitkä punertavan vaalea tukka on sidottu puoliksi kiinni, ja kahvikuppia puristavassa käsivarressa vilahtaa tatuointi. Tyttö hymyilee leveästi ja heiluttaa minulle villisti kättään.

Muistan tytön eiliseltä fuksipiknikiltä. Olen jo unohtanut hänen nimensä, mutta tunnistan olkapäällä roikkuvan kastanjanruskean unikkokuosisen kangaskassin. Jatkamme yhtä matkaa yliopistolle.

Ihailen Miinan välittömyyttä. Hän on pirskahteleva ja helposti lähestyttävä ihminen, josta on vaikea olla pitämättä. Hän on kiehtova ja sanavalmis, hauska ja jännittävä. Hän juo punaisessa mutteripannussa keitetyn kahvinsa kauramaidolla, kossuvissynsä limellä. Hän on sisustanut kotinsa kivillä, postikorteilla ja kuolleilla huonekasveilla. Asunnossa tuoksuu kahvi ja siellä soi vanha kotimainen iskelmä. Seinällä sängyn päädyssä räkättää harakkataulu.

Haikeana ajattelen, ettei minusta ja surusilmäisestä runotytöstä voi koskaan tulla muuta kuin hyvän päivän tuttuja, kurssikavereita korkeintaan.

Ja naapureita, minulle selviää, kun Miina jatkaa katkeamatonta puheenvirtaansa. Hymyilen itsekseni.

Miinan puhelimen laturi on rikki. Minä kiikutan hänelle puolen tusinaa omiani, mutta mikään niistä ei sovi. Miina keittää meille teetä ja minä tutkin hänen vaatekaappiaan, joka on kuin aikamatka menneille vuosikymmenille. Hänellä on loputon valikoima mekkoja: kukikkaita, raidallisia, samettisia. Minä sovitan yhtä hänen monistaan, valkoista 70-luvun häämekkoa. Se puristaa rintojen kohdalta, mutta laskeutuu muuten kauniisti nilkkoihin asti. Puku on arkisen kaunis. Näytän siinä maailman surullisimmalta morsiamelta.

Huomaan nopeasti, ettemme olekaan niin erilaisia. Viihdymme molemmat neljän seinän sisällä, mutta samaan aikaan janoamme seikkailuja. Molemmilla on omat syynsä maailmantuskaan. Ne syyt ovat minulle toistaiseksi tuntemattomia. Pidämme kirpputoreista, kaurapuurosta ja korvapuusteista. Meitä on hankala saada aamuisin sängystä ylös tai minnekään ajoissa. Me molemmat tulemme pieneltä paikkakunnalta, jota kukaan ei osaa sijoittaa kartalle. Syntymäpäiviemme välissä on vain yksi kuukausi.

Meistä ei tulekaan hyvän päivän tuttuja.

Meistä tulee parhaat ystävät.

Me näemme lähes päivittäin. Hyvin usein toinen meistä itkee, joskus molemmat. Surusta, ilosta tai ihan muuten vain. Kyyneleitä tasapainottamassa on hysteerinen nauru, joka kantautuu vuoroin Miinan, vuoroin minun asunnostani. Meistä on hervottoman hauskaa vakoilla naapureitani ja vitsailla oppiaineemme henkilökunnasta. Hätäilemme vuoroin, saammeko tarpeeksi kursseja suoritetuksi. Ohjaamme toinen toistamme; sokea taluttaa sokeaa.

Tulee talvi. Tarvomme räntäsateessa ja kävelemme Aurajoen jäällä. Vaihdan polkkatukkaan, Miina teki sen jo syksyllä.

Tulee kevät. Teemme pitkiä kävelylenkkejä, jotka päättyvät jommankumman luo. Olen kotona usein vasta puolenyön jälkeen. Löydän kadulta peilin, johon maalaamme tähtitaivaan.

Tulee kesä ja minä saan tietää, että muutan kuudensadan kilometrin päähän.

Kuka nyt vahtii, etten tapetoi lattioitani tai availe kirjeitä, joita ei edes ole osoitettu minulle? Kuka auttaa minua kyynelsilmin kirjoittamaan sähköpostia opettajille, kun saan tentistä hylätyn? Kenen kanssa seikkailen roskalavoilla ja marketeissa keskellä yötä? Kuka ottaa tekotaiteelliset polaroidkuvani ja auttaa keksimään niihin muka-hauskan kuvatekstin? Kenen vaatekaappia nyt tongin?

Kiellän hyvästit ja kiellän Miinaa tulemasta lähtöaamunani. Hän tulee silti. En itke, kun lähdemme isäni ja veljeni kanssa viemään muuttokuormaani takaisin kohti pohjoista. Kaikki tuntuisi liian lopulliselta, liian todelliselta. Tiedän, että vielä tulee se päivä, kun olemme taas naapureita. Seikkailumme jatkuvat siitä, mihin ne viimeksi jäivät ja elämme uudelleen sen vuoden, joka muutti elämäni niin monella tapaa.

Kun se päivä koittaa, minä tarjoan teetä teräksisestä kahvipannustani.

Heli Kiiskilä
Kirjoittaja on kantalais-sumalainen tyllerö, joka syö suklaata, kuuntelee Cigarettes After Sexiä ja rypee itsesäälissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Yhteystiedot

Toimitus:
kieleke@lists.utu.fi

 

Toimittajat:
Hilda Hietanen | hilda.h.hietanen@utu.fi
Sini Launiainen | sini.h.launiainen@utu.fi
Erika Löytynoja | erika.i.loytynoja@utu.fi
Henrik Uhinki | hjuhin@utu.fi
Wilma Ranta | verant@utu.fi
Elina Peltonen | elainp@utu.fi
Elias Kukkonen | emkukk@utu.fi
Mariette Oksanen | masoks@utu.fi
Anniina Lautkankare | aslaut@utu.fi
Kristina Tuomi | paltuo@utu.fi
Veera Hotanen | vshota@utu.fi
Miska Törmänen | mktorm@utu.fi

Kielekkeen tekstaripalsta

Lähetä viestisi Kielekkeen tekstaripalstalle alla olevan linkin kautta.

https://forms.gle/fMGKYQPfHdk11xWV8