Tunteet ovat osa elämää, myös työelämää. Mieli ry:n tuottama tunteiden vuoristorata avaa hienosti tunteiden kirjoa, joka on työpaikallakin läsnä. Hyvään työkaveruuteen kuuluu mahdollisuus kohdata ja purkaa erilaisia tunteita, joita elämä tuo tullessaan.

Yllätys

Työyhteisössä voi yllättyä sekä myönteisesti että kielteisesti. Yksi esimerkki myönteisestä yllätyksen tunteesta oli Marja-Liisa Helasvuolle järjestetty syntymäpäiväjuhla ja ällistys ja ilahtuminen, kun onnistuimme keksimään niin hyvän peitetarinan, ettei päivänsankari tiennyt valmisteluista mitään. Juhlien suunnitteluun liittyi paljon jännitystä ja viime hetken yllätyksiä, ja siksi oli helpottavaa, että kaikki onnistui täydellisesti. Tällaisia juhlia on hauska muistella jälkeenpäin.

Aina yllätykset eivät työyhteisössä kuitenkaan ole mukavia. Kun esimerkiksi omat suunnitelmat tai aikataulut muuttuvat vaikkapa sairastumisen takia, joutuu vaivaamaan työkavereita paikkaamaan tilannetta. Silloin on helpottavaa, että voi itse tarvittaessa tehdä vastapalveluksia, eikä siksi koskaan tunnu siltä, ettei uskalla pyytää muilta apua. Vaikka kaikilla on paljon töitä, vaikeissakin tilanteissa tietää, että kaikki pystyvät ottamaan koppia ja myös tukemaan muita. Vaikka huolet ja pelot ovat osa työyhteisöjenkin tunne-elämää, yksin jäämistä ei meillä tarvitse pelätä. Työtoveruus kannattelee ja ankkuroi. Yhteisössämme on myös resilienssiä, kykyä ja taitoa toipua (entistä tukevammille jaloille) yhteisöä kohdanneista yllätyksistä ja vaikeuksista.

Viha

Vihan serkkuja ovat raivo, kateus, ärtymys, häpeä, nöyryytys ja turhautuminen. Kaikki nämä voivat olla läsnä myös työyhteisössä. Arkisimpia näistä tunteista lienevät ärtymys ja turhautuminen, joita molempia voi purkaa lähimpien työkavereiden kanssa. Työympäristön ärsyyntymisen aiheet eivät yleensä ole kovin erikoislaatuisia, joten melko varmasti työkaveri tunnistaa asian kyllä: sovitusta ei pidetä kiinni, järjestelmä ei toimi, työ pitää tehdä monta kertaan, ei saa keskittyä olennaiseen.

Näiden negatiivisiksi koettujen tunteiden hyvä puoli on se, että niissä on muutoksen siemen. Kun sopivasti ärsyttää, se voi saada muutoksen aikaan, pienen tai ison, ja parhaimmillaan yhteisvoimin. Mutta jotta muutoksen voi käynnistää, täytyy pitää hengähdystauko ja kuunnella juurisyytä. Miksi tämä ärsyttää, mitä pitää muuttaa? Voiko muuttaa? Kannattaako muutokseen panna paukkuja? Vai olisiko muutoksen kuitenkin tapahduttava minussa? Yhteisömme on muutokselle avoin, ja usein muutoksen alkua säestää lähikollegoiden kesken tuotettu murina. Välillä myös erilaiset maailman tapahtumat aiheuttavat huolta ja avuttomuuden tunteita ja koskettavat yliopistoyhteisön jäseniä monin tavoin. Tällöinkin lähikollega, jolle voi avoimesti puhua omista tunteistaan, on kullanarvoinen.

Jaetut tunteet ovat yhteisölle liimaa. Kollektiivinen ärtymyskin yhdistää, mutta toivottavasti useammin positiivisesti kuin negatiivisesti. Jaettu ilo on kaksinkertainen, sanotaan, ja ilon jakaminen saa meillä näkyä ja kuulua. Ja mistä parhaat naurut syntyvät? Usein siitä, mikä ärsyttää, ja sen siivellä nauramme usein itsellemmekin.

Suru

Suru on tunne, johon sekoittuu kaipausta, haikeutta, alakuloa, joskus pettymystäkin. Surun hienous on siinä, että vaikka se tuntuu kurjalta, sen kääntöpuoli on aina myönteinen: surua voi tuntea vain asiasta, joka on ollut tärkeä ja jota on rakastanut. Suru voi olla henkilökohtaista läheisen sairastumisen tai kuoleman vuoksi tai vaikkapa omien työhön liittyvien haaveiden kariuduttua. Surua voi tuntea myös silloin, kun lähtee työyhteisöstään joko eläkkeelle tai toiseen työpaikkaan, vaikka samaan aikaan tuntisi myös iloa uuden elämänvaiheen kynnyksellä. Henkilökohtaisten surujen kohtaamisessa kuuntelevat ja ymmärtävät työkaverit ovat suureksi avuksi.

Edesmennyt Kirsti Siitonen. (Kuva: Hanna Jokela, Päivi Laine, Krista Ojutkangas, Heidi Salmi ja Paula Sjöblom.)

Joskus suru kohtaa koko työyhteisön. Pitkäaikainen, rakas työtoverimme Kirsti Siitonen menehtyi kevättalvella 2020. Kirsti oli valoisa persoona, joka piti huolta niin työkavereistaan kuin opiskelijoistaankin ja tuki ympärillään olevia usein hyvin käytännöllisellä tavalla. Kirstille yhteiset juhlan aiheet ja juhlat olivat tärkeitä: muistamme Kirstin vieraanvaraisuuden syntymäpäiviensä emäntänä ja sen, miten hän jakoi vastaväitelleen riemun aina karonkan viimeiseen tuntiin asti. Viheliäisen pandemian vuoksi työyhteisömme ei saanut tilaisuutta surra Kirstin poismenoa yhdessä heti. Yhteisen surutyön tärkeyttä kuvaa se, että suuri joukko meitä työkavereita ja opiskelijoita kokoontui muistelemaan Kirstiä kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, kun yhdessäolo oli jälleen mahdollista.

Suru ei häviä, mutta se muuttaa ajan kuluessa muotoaan. Paula esimerkiksi kertoo kulkevansa usein katua, jonka varrella Kirsti ja hänen puolisonsa Arto asuivat. Joka kerta hän katsoo ylös heidän ikkunaansa kohti ja ajattelee Kirstiä, hänen ystävyyttään ja yhteisiä hetkiä. Aluksi tyhjyydeltä tuntunut suru on muuttunut haikeaksi kiitollisuudeksi siitä, että Kirsti on ollut osa elämäämme.

Rakkaus

Työyhteisömme erityinen puoli on se, että jokainen yhteisön jäsen on valinnut saman alan ja tuntee kiinnostusta suomen kieleen ja/tai suomalais-ugrilaisiin kieliin. Yhteenkuuluvuus rakentuu niin jaetun kiinnostuksenkohteen kuin yhdessä työskentelynkin kautta. Jokaisella on työyhteisössä oma roolinsa ja jokainen voi luottaa siihen, että työt hoituvat ja työkavereilta saa apua, kun apua tarvitsee.

Vaikka kiinnostus kieleen on yhteistä meille kaikille, jokaisella on myös oma erityisalansa, joka eroaa kaikkien muiden osaamisesta. Aivan jokainen henkilökunnan jäsen herättää ihailua, sillä jokaisen ammattitaito on jotain niin erityistä, ettei sitä voi olla ihastelematta. Lisäksi ihmiset ovat hyvin erilaisia persoonallisuuksiltaan, luonteiltaan ja taidoiltaan, ja jokaisessa on myös ihmisenä jotain ihailemisen arvoista. Yksi on erinomainen tekemään käsitöitä, toinen on hyvin sosiaalinen ja tuntee ja tietää kaikki, kolmannen piha kukkii käsittämättömän upeana keväästä syksyyn – miltei talvellakin.

Kristan villakoira Ritu. (Hanna Jokela, Päivi Laine, Krista Ojutkangas, Heidi Salmi ja Paula Sjöblom.)

On suuri onni, että kaikki työyhteisön jäsenet ovat sellaisia, että heidän kanssaan on helppo tulla toimeen ja tehdä yhteistyötä. Osa työkavereista on niin läheisiä ystäviä, että heidän kanssaan jakaa koko elämän iloineen ja suruineen. Monelle nämä kaikkein läheisimmät ystävyyssuhteet ovat alkaneet siinä vaiheessa, kun on tehty samaan aikaan väitöskirjaa. Kun on iloittu ja surtu, naurettu ja itketty yhdessä samanlaista raskasta mutta antoisaa vaihetta elettäessä. Sydänystävyys, joka on alkanut työtoveruudesta ja syventynyt vuosien varrella, on ikuista ja kestää niin työpaikan vaihtumiset kuin eläköitymisetkin.

Onko yhteisössämme (ollut) työpaikkaromansseja? Sitä ei tarina kerro, mutta paljastettakoon, että Kristan villakoira Ritu palvoi Hannaa. Ihana muisto pysyy: kun Ritun vei Hannalle hoitoon, se ei päätään kääntänyt vaan sipsutti Hannan vierellä lumoutuneena ylös tuijottaen. Hannallakin on yhä hyvin mielessä Ritun valpas ja innostunut olemus.

Hanna Jokela, Päivi Laine, Krista Ojutkangas, Heidi Salmi ja Paula Sjöblom

Hengessä mukana myös Tommi Kurki.