Kesäkuisena sunnuntai-iltana olin kulkenut lenkkiäni jo useamman kilometrin, ja olin suuntaamassa Nummesta kohti VI kaupunginosassa sijainnutta kotiani. Päätin, että voisin poiketa Turun yliopiston kampusalueen kautta. Astelin Educariumin ja Publicumin väliselle aukiolle. Aloin hidastaa vauhtiani, ja lopulta pysähdyin hetkeksi. Katselin kasvatustieteiden ja yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tyyssijoja. Mieleni valtasi nostalgian kaiho.

Juuri tuossa luentosalissa istuin sivuaineopintojen luennolla ja raapustin muistiinpanoja kynä sauhuten. Juuri tuossa Unica-ravintolassa nautin päivällistä ja rupattelin tuttavani kanssa ennen kasvatus- ja koulutussosiologian kurssin tenttiä. Juuri tällä aukiolla tein fuksiviikkoni kolmantena päivänä ensimmäisen kurssi-ilmoittautumiseni silloiseen NettiOpsu-järjestelmään – ja juuri tällä aukiolla luin uusille opetusharjoittelijoille Comeniuksen valan auskujärjestö TurAuksen puheenjohtajana syksyllä 2021.

Jatkoin matkaani. Kuljin Arcanumin ja Calonian välistä kohti Yliopistonmäen laella siintäviä Agoraa ja Quantumia. Tuoreena fuksina avasin ja suljin Agoran pääovia monta kertaa rientäessäni äänne- ja muotorakenteen luennoille. Jokin värähti sisälläni – onko niistäkin oikeasti jo viisi vuotta?

Saavuin Feeniks-kirjaston, Naturan ja päärakennuksen väliin suihkulähteiden luo. Pohdin mielessäni, mitenköhän moni Kannan ja Sugrin fuksi mahtaisi muutaman kuukauden kuluttua pulahtaa syyskuisen kylmään veteen kastajaisten jälkimainingeissa. Katsahdin Feeniksiä ja muistelin, kuinka monen monituiset kerrat poikkesin sinne lainaamaan kurssikirjoja ja kandi- ja gradulähteitä. Ja kyllä – ihka ensimmäisenä yliopistopäivänäni kokoonnuimme tuutoriryhmämme kanssa Feeniksin ryhmätyötilassa. Uudet fuksit tutustuivat toisiinsa ja ottivat ensimmäiset askeleensa akateemisella polullaan.

Nyt, viisi vuotta, 368 opintopistettä, neljä ainejärjestön hallituskokoonpanoa, neljä ainejärjestön pikkujoulua ja monta muuta kokemusta ja muistoa myöhemmin, oma akateeminen polkuni on saavuttanut päätepisteensä. Juuri ennen vappua valmistuin filosofian maisteriksi, mikä merkitsi opiskelijastatukseni päättymistä. Mutta mitä kaikkea viime vuodet oikein ovatkaan pitäneet sisällään? Entä miten nämä vuodet ovat muovanneet minua ihmisenä?

Kampusalueen ja -rakennusten katseleminen kesäkuisena sunnuntai-iltana havahdutti minut faktaan, että opiskelijan elämälle luontaiset huolettomuus ja hetkessä eläminen ovat nyt ohi. En tule enää koskaan kokemaan fuksin uteliaisuutta enkä pohtimaan eri aineiden kurssien valitsemista. En enää koskaan nauti muutaman euron lounasta Assarilla. Takaraivossani ei enää koskaan jyskytä stressi tutkielman edistymisestä. Yhtä lailla ohitse ovat riemukkaasti kajahtavat sitsilaulut, maailman parhaat Kannan ja Sugrin pikkujoulut – joita viime kevään 60+1-vuosijuhlien ohella pidän opiskeluaikani unohtumattomimpina hetkinä – sekä lukemattomat muut illanistujaiset. Vaikka jonain päivänä sattuisinkin poikkeamaan kampusalueella tai piipahtamaan YO-talo B:n toisen kerroksen järjestötiloissa, en enää olisi se sama nuorukainen, joka vielä hetki sitten niissä kulki. Nyt olisin aikuinen, jonka mieltä askarruttaisivat enemmänkin omaan työhön ja muuhun elämään liittyvät asiat, enkä harmikseni kokisi samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta opiskelijoiden kanssa.

Minun on vain hyväksyttävä, että yksi aikakausi on lopullisesti ohi, enkä siihen voi palata. Nyt mahdollisuuksiani pysyä mukana yliopistomaailman menossa ovat sähköpostiini säännöllisesti kolahtavat Turun yliopiston alumnikirjeet sekä vanhojen ainejärjestöjeni Kannan ja Turun Auskultanttien somekanavien seuraaminen – Verkko-Kielekettä unohtamatta. ;) Näiden ohella vaalin tietenkin opiskeluvuosieni lämpimiä muistoja. Osin ne ovat mielessäni, osin konkreettisina esineinä – esimerkiksi haalarimerkkeinä, laulukirjana ja collegepaitana.

Pari fuksivuonna tehtyä päätöstä saivat tarttumaan järjestötoimintaan, jossa tulikin pysyttyä lähes yhtämittaisesti opiskeluajan loppuun asti.

Kenties eniten olen kiitollinen siitä, että yliopistossa tein myös muita asioita kuin opiskelin. Aikoinaan ujo fuksipoju lähti kiinnostuneena ainejärjestön kokoukseen, ja pikkusormen annettuani opiskelijatoiminta otti koko kuuluisan käden. Tie vei muun muassa järjestön taloudenhoitajan ja puheenjohtajan tehtäviin, kahdesti opiskelijatuutoriksi ja viimeiseksi puoleksi vuodeksi yliopistokollegion opiskelijaedustajaksi asti. Vuodet erilaisten tehtävien parissa opettivat paljon, tutustuttivat minut suureen joukkoon upeita ihmisiä ja tekivät opiskeluajastani erityisen merkityksellisen. Kannustankin jokaista tämän tekstin lukijaa, olivatpa opintosi missä vaiheessa tahansa, harkitsemaan vakavasti opiskelijatoimintaan mukaan lähtemistä: niin paljon kuin jonkin asian eteen annat, vähintään yhtä paljon siitä myös itse saat.

Opiskeluajan vapaus ja huolettomuus ovat nyt jääneet taakseni. Tämä on ilman muuta luonnollista kehitystä. Kuitenkin minusta tuntuu haikealta ajatella, että haalarini ovat jääneet lopullisesti naulaan. Nyt uudempien vuosikurssien edustajat ottavat ilon irti sitseistä ja pikkujouluista, perehtyvät suomen kielen hienouksiin, valmistelevat opetusharjoittelutuntejaan norssin auskuhuoneessa tai astelevat samoja reittejä kampusrakennusten välillä kuin minä aikoinani. En varmasti ole ainoa alumni, joka on heidän puolestaan onnellinen siitä, että heillä on vielä edessään elämänsä parasta aikaa. Samaan aikaan omat muistoni säilyvät kauniina välähdyksinä mielessäni ja ovat aina osa minua, mihin elämä minua kuljettaakaan. Osa persoonallisuuttani, osa elämääni, osa tarinaani.

Kiitos teille, joihin sain matkan varrella tutustua luentosalissa, sitseillä, järjestöpiireissä tai missä vain! Teistä jokainen teki opiskeluajastani ainutlaatuisen.

Mikko Kiippa