[S]e oli traaginen matka. Ei minkään haaverien takia, vaan koska se perustui syvään väärinkäsitykseen. Diedrik Landmanille se oli vaellus halki neitseellisen maaston, jossa yksikään mies, nainen tai lapsi ei ollut koskaan asunut tai käynyt: tasankoja ja lakeuksia, kukkuloita, vuorijonoja, preerioita ja ylätasankoja, ja ainoat hänen tuikean katseensa erottamat elämänmerkit olivat kalliotamaanit tai meerkatit, sisiliskot, kilpikonnat, satunnaiset käärmeet tai antiloopit, pari leijonalaumaa, ehkä pieni norsulauma sekä lukuisat linnut. Silloin tällöin he ohittivat kivikekoja, joita vaeltavat khoit olivat pystyttäneet mahtavan metsästäjäjumalan Heitsi-EIbibin kunniaksi; kalliokielekkeiden alta he löysivät sanien punakeltaisia okramaalauksia tai etsauksia. Mutta näistä hän vähät välitti. Ne olivat samaa kuin eläinten jäljet veldillä. Hän oli laajan, uuden, hänen käskevien jalkojensa edessä avautuvan maan löytäjä. – – Mistäpä hän saattoi tietää taivaltavansa maiseman halki, joka oli jo myyttien ja legendojen asuttama? Ei ollut ainuttakaan kuivunutta joenuomaa, ei puuta, ei kalliota, jota ei olisi jo nimetty. Arat jalanjäljet, joita vaeltavat khoi-kansat olivat painaneet sinne tuhansien vuosien ajan, julistivat tämän maan heidän äidikseen. Mutta sitä Diedrik ei tiennyt. Hän luuli sitä nimettömäksi. Hän luuli sitä omakseen.

Lyhennelty katkelma on André Brinkin romaanista Terroriteko. Eli ravutkin tottuvat siihen (suom. Seppo Loponen, 1992). Romaani koostuu kahdesta osasta, joista jälkimmäinen on nimeltään Landmanien sukukronikka. Laatinut Thomas Landman. Kronikka alkaa suvun kantaisästä, 1660-luvulla Rotterdamista Hyväntoivonniemelle paenneesta ja Kapin siirtokunnan ulkopuolelle asumaan asettuneesta puuseppä Hendrick Willemszoon Landmanista. Hendrikin ja hänen ostamansa yläguinealaisen orjatytön Catharijnin poika, ”suvun ensimmäinen afrikaani”, oli yllä olevassa katkelmassa esiintyvän Diedrikin isoisä. Kuten levottomat esi-isänsä, myös Diedrik pakkasi tavaransa, orjansa ja vaimonsa ja lähti etsimään syvemmältä Afrikasta parempaa elämää ja omaa maatilaa. Hän kuvitteli olevansa uuden maan löytäjä – ja löytäjähän saa pitää – eikä ymmärtänyt, että kaikki nuo paikat oli jo löydetty: niille oli jo olemassa ikivanhat nimet. Myös orjatyttö Catharijnin oikea nimi jää kronikoitsijan sanojen mukaan ”ainaiseksi hämärän peittoon: hänen astuessaan meidän historiaamme se oli jo hollannistettu.”

Ihmiset tulevat ehkä harvemmin ajatelleeksi, miten tehokas vallankäytön muoto niin pieni ja vähäpätöinen asia kuin nimi on. Sehän on vain nimi, nimi on vain etiketti, eihän nimellä ole mitään merkitystä – näin on tapana perustella epäonnistuneita nimiä tai nimistä syntyneitä kohuja. Myös monet kielentutkijat ja filosofit ovat aikojen kuluessa painottaneet, että erisnimet ovat merkityksettömiä ilmauksia, joiden ainoa tehtävä on yksilöidä tarkoitteensa, yleensä siis henkilö tai paikka. Miten kapea ajatus! Kun annat jollekin nimen, otat sen tavalla tai toisella haltuusi. Nimi ei ainoastaan yksilöi vaan viestii: tämä nimetty entiteetti on minun tai meidän, tämä nimi kertoo jotain minusta, tästä paikasta, tästä asiasta. Nimen ja nimeämisen symbolinen merkitys on suunnaton, mutta myös nimen sisältö voi olla viesti vallasta.

Me eurooppalaiset olemme tutkimusretkillämme, pakomatkoillamme ja parempaa elämää etsiessämme kylväneet nimemme joka mantereelle. Olemme nimenneet jo nimetyt paikat niin Afrikassa, Amerikoissa kuin Australiassakin. Olemme vieneet omat nimemme uusille asuinsijoille, perustaneet uusia Yorkeja, uusia Orléanseja ja uusia South Waleseja, olemme antaneet paikoille hallitsijoidemme ja pyhimystemme nimiä, olemme keksineet uusia nimiä omilla kielillämme. Viktorian putoukset, Prince Georgin kaupunki, Sao Paulo, Saint Lawrencen lahti, Freetown Sierra Leonessa, Los Angeles, Bloemfontein… Eivätkä tällaista nimioikeutta ole harjoittaneet pelkästään suurten siirtomaavaltojen herrat; yhtä lailla vaikkapa suomalaiset ovat vieneet nimet mukanaan levittäytyessään kohti pohjoista saamelaisten asuinsijoille tai asettuessaan siirtolaisina uusille mantereille.

Paikannimiin liittyvää vallankäyttöä tarkastelevaa tutkimusalaa kutsutaan kriittiseksi toponomastiikaksi. Yksi sen tutkimuskohteita on eri alueiden alkuperäisväestöjen paikannimistön käyttö virallisissa yhteyksissä, kuten kartoissa ja kylteissä. Aihe voi olla kiperä Euroopassakin, kuten Pohjois-Skandinaviassa, Brittein saarilla ja Pohjois-Espanjassa, saati muualla maailmassa. Voidaan myös tutkia esimerkiksi urbaanista kielimaisemasta sitä, missä kaupunginosissa ja millä tavoin etniset ja kielelliset vähemmistöt näkyvät paikannimissä tai muissa julkisen tilan nimissä. Alueet ja rakennukset, joissa nimiä esiintyy, sekä nimien erottuvuus, koko ja muut kirjoitustavat suhteessa muihin nimiin voivat paljastaa paitsi yhteiskunnassa piileviä kieliasenteita myös eri etnisten vähemmistöjen keskinäisiä valta-asetelmia.

Paikannimillä paikat otetaan siis haltuun. Jotta paikan yksilöivästä ilmauksesta tulee nimi, vaatii se kieliyhteisön hyväksynnän. Nimeämisen valtaa pitää yhteisö. Kauhavalainen sananlaskukin toteaa, että Kun miäs taloon teköö, kyllä kylä nimen panoo. Aiemmin paikannimet syntyivät ja otettiin käyttöön pienissä yhteisöissä, kuten perheissä, kylissä ja eräporukoissa, ja niistä ne sitten levisivät tarpeen mukaan laajempaan käyttöön. Nykyisissä kaupunkiympäristöissä nimeämisen valta on siirretty julkiselle vallalle ja nimet luodaan harkiten ja tiettyä toimintatapaa noudattaen. Silti pienissä yhteisöissä asukkaiden keskuudessa syntyy edelleen paikannimiä epäviralliseen käyttöön. Esimerkiksi nuoret voivat ottaa nimivallan omiin käsiinsä ja nimetä uudelleen jo nimetyt paikat tai keksiä nimiä itselleen tärkeille paikoille, joilla ei ole virallista nimeä. Epävirallisten nimien sisällöillä voidaan myös luoda väestöryhmien välisiä valta-asetelmia, kun eri kaupunginosille tai muille paikoille annetaan nimiä, jotka halventavat tai pilkkaavat joitain asukasryhmiä.

Raha tuo valtaa. Niinpä kieliyhteisön valta nimetä ympäristönsä paikat päättyy usein siihen, missä raha alkaa puhua. Olemme joutuneet tottumaan ja jopa alistumaankin ostettuihin nimiin, sellaisiin kuin Hartwall Areena, Gatorade Center tai Osuuspankkisali. Tunnesidettä ei näihin synny, ja kaikki tietävät, etteivät nimet ole tulleet jäädäkseen. Kun raha häviää, saa nimikin mennä, olipa se kuinka valtaa ja voimaa puhkuva Urho hyvänsä.

Henkilönnimetkin kertovat vallasta monin tavoin. Me ajattelemme usein, että pelkän etunimen käyttö liittyy vain tuttavallisiin, melko läheisiin suhteisiin, kuten työtoveruuteen. Se, että ihminen tunnetaan ympäri maailman pelkällä etunimellä, kuten Elizabeth tai Elvis, kertoo myös vallasta – ei ehkä päätösvallasta mutta vaikutusvallasta.

Hallitsijoiden ja julkkisten nimet ovat ihan oma lukunsa, mutta kiinnostavia valtanäkökulmasta ovat myös meidän tavisten nimet. Kaikissa kulttuureissa lapsen nimeäminen on tavalla tai toisella säädeltyä: on lakeihin kirjattuja ja kirjoittamattomia sääntöjä, kuka voi antaa lapselle nimen, millaisen nimen hänelle voi antaa, miten nimi otetaan käyttöön ja miten sitä käytetään. Meillä yleensä vanhemmat päättävät lapsensa nimestä, mutta nimen valinnassa on noudatettava Suomen lakia. Vanhempien vallassa on siis, haluavatko he lastensa nimillä viestiä esimerkiksi omasta sosio-ekonomisesta asemastaan, ideologiastaan, uskonnostaan tai suosikkinäyttelijöistään. Täysi-ikäiselle taas on annettu valta muuttaa nimeään – kunhan viranomainen sen hyväksyy.

Suomessa, kuten useimmissa Euroopan maissa, on käytössä sukunimisysteemi eli järjestelmä, jossa vähintään yksi henkilön nimistä kytkee hänet laajempaan yhteisöön, sukuun, jolla on yhteinen nimi. Vaikka sukunimen merkitys sukuyhteyden ilmaisijana on viime vuosina vähentynyt, on sukunimen perinteinen merkitys kuitenkin edelleen läsnä. Lapsille annetaan jommankumman vanhemman tai vanhempien yhteinen nimi, mikä liittää lapsen ainakin perheyhteisöön, usein myös sukuun ja esivanhempiin. Avioliitossa ihmisellä on valta valita sukunimi, mutta elleivät puolisot ota ihan uutta yhteistä nimeä, valittavana on vain joko oman suvun tai puolison suvun nimi.

Nimi ei ole vain. Nimi on paljon enemmän. Kun annamme tuntemillemme ihmisille epävirallisia nimiä, voimme ottaa heidät me-ryhmäämme tai sulkea heidät sen ulkopuolelle toiseuteen. Kun koira, kissa tai hevonen saa pitkän kasvattajanimensä, saa eläin tietyn arvon. Kun kutsut polkupyörääsi tai autoasi erisnimellä, otat sen omaksesi, oman pienen yhteisösi jäseneksi. Käytät valtaasi.

Paula Sjöblom