Näin suomen kielen opiskelijana kuuntelen usein korvat höröllä, miten ihmiset ympärillä käyttävät kieltä, mutta opintojen myötä tietoisuus myös omasta kielenkäytöstäni on kasvanut. Oikeastaan koin kertarysäyksellä melkoisen valaistumisen, kun viattomana fuksina menin ja avasin suuni opiskelutovereideni kuullen. Sain nimittäin kuulla, etteivät imperfektimuotoni ole suomen kieltä laisinkaan.

Mitä ihmettä? No, palataanpa hetkeksi syksyyn 2014, istuudutaan Kannan toimiston pehmoiselle sohvalle ja aloitetaan keskustelu eräästä tentistä.

Ennen kuin keskustelu oikein ehtii alkamaankaan, se keskeytetään – tai oikeastaan minut keskeytetään. Olen nimittäin päästänyt suustani jotakin hirvittävää: ”Mää tentein sen…” Tämä lauseen tynkä  pöyristyttää, kauhistuttaa ja ärsyttää keskustelukumppaneitani. Heidän mielestään tentein on kertakaikkisen kamala muoto, jota ei oikeaksi suomen kielen sanaksi voi edes kutsua.

Olin tuolloin hyvin ihmeissäni. Jälkeenpäin pohdein käymäämme keskustelua: oliko tentein siis murretta? Kyllähän minä tiesin puhuvani jonkin sortin murretta. Olin kuitenkin autuaan tietämätön, että käytin esimerkiksi muotoja mietein, opein ja keksein; enhän edes tiennyt niiden olevan murteellisia! Tunsin olevani ummikko omassa idiolektissani.

Päätin tarkemmin tarkastella tätä hämmentävää kielen ilmiötä. Avasin Googlen, ja hakutulokset olivat melko mielenkiintoisia. Esimerkiksi Aristoteleen kantapää -ryhmän keskustelijan mukaan mietein kuulosti puhevialta tai kirjoitusvirheeltä, ja samoilla linjoilla oli myös Demi.fi-sivuston kommentoija: ”Ja sitä näköjään käytetään joissain muissakin sanoissa, kuulostaa kyllä tosi typerältä.” Miten ihmeessä olen voinut puhua tietämättäni tavalla, joka näin vahvasti särähtää kuulijan korvaan?

Olen sittemmin oppinut paljon: sain esimerkiksi tietää, että tällaisia imperfektimuotoja esiintyy erityisesti Satakunnan alueella puhuttavissa murteissa. Jatkoin näiden imperfektimuotojen ihmettelyä jopa gradussani, ja olen oivaltanut, että mietein-tyyppinen imperfektimuoto on suorastaan nerokas. Imperfektin ei-variantti nimittäin erottaa identtiset preesens- ja imperfektimuodot toisistaan. Näin ollen muoto ei suinkaan ole järjetön, vaan sillä todella on kommunikatiivinen funktio.

Kieli vaihtelee, ja idiolekteja on yhtä monta kuin puhujia. Sepä vasta valtavan hienoa on! Niinpä innokkainkin kielenhuoltaja voi hyvällä omallatunnolla levähtää, vaikka kuulisi arkikeskustelussa turkulaisen sanovan tippusin, oululaisen tekkiin tai huittislaisen tutkein. Älkööt siis pilkatko edes satakuntalaisia, vaikka he kieltämättä kovin kummasti puhuvatkin.

Nelli Mäkitalo