Sitsit, tuo akateemisten perinteiden helmi! Sitsaaminen on mielestäni aina mukavaa, riippumatta illan teemasta tai juhlien järjestäjistä. Toiset tykkäävät keskustella sivistyneesti, istua kiltisti ja laulaa. Toiset taas käyttävät monta päivää saadakseen itselleen kokoon täydellisen asun. Jotkut puolestaan kettuilevat pääpöydälle minkä kerkeävät sekä yllyttävät ihmisiä anarkiaan. Väärää tapaa sitsata ei ole.

Sain helmikuun alussa mahdollisuuden osallistua Synapsin ja Åbo Akademin Biologican yhteisesti järjestämille What if -sitseille. Teemana oli mitä jos -skenaario: tarkoituksena oli pukeutua sellaiseksi, miksi olisi voinut tulla, jos ei olisi päätynyt siihen tilanteeseen, missä nyt on. Vaikeaselkoinen selitys mutta siis minun kohdallani se tarkoitti sen pohtimista, mikä olisin suomenopiskelijan sijaan. Mieleeni tuli heti fysioterapeutti, jonka uraa harkitsin hetkellisesti lukiossa.

Ennen sitsejä minulla ei ollut aavistustakaan, miten fysioterapeutti pukeutuu. Kyseisessä ammatissa toimivan äitini neuvoja seuraten vedin niskaani valkoisen napillisen paidan ja siniset housut. Ripustin kaulaani sekuntikellon, pillin ja mittanauhan, jolla voi testata vaikka potilaan selän liikkuvuutta.

Sitseillä teemapukeutuminen on tavallista, ainakin sen perusteella, mitä olen muutaman kerran kokemuksellani huomannut. Viimesyksyisillä Star Wars -sitseillä sain toteuttaa pitkäaikaisen unelmani ja pukeutua ihka oikeaksi jedisoturiksi. Vaikka ympärilläni istui minulle uppo-outoja ihmisiä, rakkaus samaan fiktiiviseen univerumiin yhdisti meitä. Noudatimme pitkälti samaa kaavaa, johon olen Kannan sitseillä tottunut.

What if -sitseillä puolestaan uutta ja ihmeellistä tulvi vastaan aivan koko illan. Heti alussa koin suurjärkytyksen, kun taputtamisen julistettiin olevan sallittua. Mieleeni oli jo heti ensimmäisistä sitseistä lähtien piirtynyt mielikuva, että taputtaminen on rangaistava teko aina ja kaikkialla. Sitä en ollut tajunnut, että säännöt voivat vaihdella jopa yksittäisten ainejärjestöjen välillä.

Åbo Akademin väen täyttäessä puolet sitsikansasta, ensimmäinen puolituntinen kului heidän sääntöjään hämmästellessä. Mitä ikinä sanottiinkaan, kaikki selostettiin kaksikielisesti. Vaivalla hankitusta ruotsin kielitaidosta oli vihdoinkin jotain käytännön hyötyä! Illan aikana järjestettiin myös tietovisa, joka liittyi tietysti biologiaan. Sen pähkäilyssä ei fennistiparasta sitten ollut muuta hyötyä kuin kääntäjänä, kun joka toinen kysymys tuli ruotsiksi.

Kannan pöytäjuhlissa tutuksi ovat tulleet luovat rangaistukset, kuten näytelmän tai laulun esittäminen. What if -sitseillä puolestaan sääntöjen rikkojat saivat pareittain syödä salaatinkerän. Meno oli samanlaista kuin abipäivänä konsanaan. Punschen kommer -laulun aikana saimme yllättyä iloisesti. Idea oli vähän samantapainen, kuin Joulupukki-laulussa, jossa valkopartaa maanitellaan astumaan esiin. Laulaessamme ryömimme koko sakki pöydän alle ja sieltä noustuamme eteemme oli ilmestynyt punssisnapsi. Vihdoinkin laulun potentiaali pääsi esiin!

Aivan kaikki ei sentään ollut uutta. Erään vanhan sitsiperinteen mukaisesti homma riistäytyi loppuvaiheessa pääpöydän käsistä ja salin täytti mölyopiskelijakuoron möykkä. Viimeinen laulu oli mikäs muu kuin Ken on fuksi/piltti. Jatkoja vietettiin kätevästi samassa paikassa, jahka olimme saaneet pöydät ja tuolit syrjään. Tätä samaa olinkin tehnyt Kannan ja Sugrin pikkujouluilla.

Muiden tapahtumissa kuokkiminen lähes ainoana fennistinä ei ole minulle uutta. Olen kuluneen lukuvuoden aikana tehnyt tuttavuutta erityisesti biologianopiskelijoiden kanssa. Myös ammattikorkeakoululaisia on tullut paljon tavattua. Melkein hävettää myöntää, kuinka vähän olen osallistunut Kannan tapahtumiin ja valinnut humanistien sijasta luonnontieteilijät.

Yliopistossa ei toisaalta kannata tyytyä vain oman opiskelualansa ympyröihin, vaan piirejään on hyvä laajentaa jos mahdollista. Suhteiden luomisesta on hyötyä työelämässäkin. Kannattaa siis rohkeasti tutustua uuteen, olkoon kyse tuntemattomista ihmisistä tai eriskummallisista tavoista, vaikka sitten sitseillä, bileissä tai peli-illoissa hengaillen.

Hilda Hietanen