Kahdella viime viikolla olen huomannut, että vaihtarielämäni on arkeistunut. Taitaa pieni koti-ikävä ja kulttuurishokkikin hiipiä alitajuntaan kaikessa hiljaisuudessa.

Olen ollut hieman yli kuukauden pois Suomesta. Ensimmäiset viikkoni kuluivat paikkoihin ja ihmisiin tutustuessa ja pohtiessa, olisiko seuraavassa kaupassa tai ravintolassa hyvä hetki harjoitella koreaksi asiointia. Kaikille illoille tuntui olevan joitain suunnitelmia: oli yhteisiä vaihtari-illallisia, karaokeiltoja, keilaamista ja harrastusklubien tutustumisiltoja. Vaihtareiden kesken käytiin milloin missäkin, ja jokainen ehtoo tuntui olevan syy juhlia.
Aamuisin nousin ylös sängystä täynnä energiaa enkä malttanut odottaa, mitä päivä toisikaan tullessaan. Ja joka ilta palasin asuntolalle rättiväsyneenä, kännykän muisti täynnä uusia kuvia ja videoita.

Viime viikon torstaina huomasin käveleväni kännykkä kädessä kampuksella paikasta A paikkaan B. Mahdollisimman nopeasti ja ilman ylimääräistä ihmettelyä. Edessä matelevat kirsikankukkien valokuvaajat ärsyttivät enemmän kuin laki salli, puhumattakaan vastaantulijoista, jotka eivät kännykän tuijottamiseltaan ehtineet katsoa eteensä.

On pakko myöntää, vaikka luontokuvaajat ovatkin aiheuttaneet päänvaivaa viimeaikoina, että keväisen Busanin maisemat ovat todella kauniita. Onneksi itse en ole lainkaan ärsyttävä kirsikankukkakuvaaja – tiedänhän heti maiseman nähdessni, mistä kuvakulmasta kuva kannattaa napata. Eiku.

Useimmille illoille olisi edelleen tekemistä – nyt ei vain jaksaisi mennä mukaan, etenkään keskellä viikkoa. Valintatilanteesta ei ole ulospääsyä voittajana, sillä jos mukaan lähtee, aamuherätykset harmittavat vähintään yhtä paljon kuin Suomessakin. Orastava krapula pakottaa, ja paikallisen (hyvän makuisen ja halvan) alkoholin huurteiset muistot hävettävät mieltä ja fysiikkaa vielä kahdenkin päivän päästä. Toisaalta, jos ei lähde mukaan, kärsii poskettomiin mittasuhteisiin paisuvista Fear Of Missing Out -tunnelmista.

Korean käyttäminen arkisissa tilanteissa on vaikeaa ja kielitaidon kehitys tuntuu polkevan paikallaan. Uudet sanat eivät jää päähän, uudet lauserakenteet eivät käy järkeen, kunnioittava ja arkinen puhetyyli menevät sekaisin. Ja juuri kun luuli selvinneensä kielen käyttölanteesta kunnialla tajuaakin, ettei muista, kuuluiko nyt sanoa 좋다 (suom. ‘hyvä’, adjektiivi) vai 좋아하다 (suom. ‘pitää’, verbi), ja kielen solmuun pistävä päänsisäinen kaaos on valmis.
Asiakaspalvelijat poikkeavat kirjasta ulkoaopituista kaavoista, puhuvat murteella tai liian nopeasti. Kaverit katsovat odottavasti kysyessään kuulumisiasi koreaksi ja haluavat kuulla “ihan hyvin, miten itse voit?”-vastausta tarkemman tilannepäivityksen. Koreaksi, totta kai.

Alkuintoilun lomassa harrastettu koulutöiden lykkääminen alkaa painaa harteita toden teolla. Ryhmätyö-chatit pursuavat lukemattomia viestejä, yksi kotitehtävä on sekä kirjoittamatta että palauttamatta ja pistokokeiden huonot arvosanat ahdistavat. Samalla mieleen hiipii gradu, joka ei ole edennyt yhtä ainutta sivua koko vuoden aikana. Työ- tai harjoittelupaikkojakin pitäisi hakea…

Arkeistumisesta ja arjen kinkkisistä tilanteista huolimatta olen kuitenkin pohjattoman onnellinen, että olen tänne lähtenyt enkä halua edes ajatella Suomeen paluuta. Tällainen “arjen vihaaminen” kuuluu vaihdossa suorastaan asiaan, ja tiedän sen menevän yhtä nopeasti ohitse kuin se tulikin!

Saana