Jos nyt matkustaisin ajassa taaksepäin fuksivuoteni 2007 lokakuuhun ja tarjoaisin opiskelijaminälleni huurteisen Proffan kellarissa, minulla olisi hyviä uutisia: piristy hyvä mies, harrastuksestasi tulee työ – vieläpä mukava sellainen!

Työskentelen suunnittelijana Metsähallituksella, joka hallinnoi valtion maa- ja vesialueita. Päivittäisessä työssäni suunnittelen metsästyksen, kalastuksen ja eräasioiden viestintää sekä myyntiä. Kalastanut olen tenavasta ja metsästänyt murrosikäisestä lähtien, joten työni aiheet ovat sydäntä lähelläni senkin jälkeen, kun työpäivä on juossut päätökseensä.

Olen töissä valtionhallinnossa ja pyrin olemaan somekäyttäytymisessäni neutraali. Työnantajani ei ole ohjeistanut työntekijöidensä somen käyttöä siviilissä, mutta haluan kunnioittaa nykyistä ja entisiä työnantajiani asiallisella käytöksellä. Jotkin työalani aiheet, kuten suden metsästys ja pyydä & päästä -kalastus, herättävät helposti kuumia tunteita somessa. Jutut lähtevät helposti laukalle.

Käytän somealustoinani pääosin Instagramia, Facebookia ja Twitteriä. Niiden kohdalla on selkeä työnjako: Instagramia käytän ainoastaan ystävieni seuraamiseen, Facebookia sen ryhmäominaisuuksien vuoksi ja Twitteriä vaikuttajaviestintään. Työ vaikuttaa eniten kahteen jälkimmäiseen.

Facebookissa seuraan lähes ainoastaan eränkäyntiin liittyviä ryhmiä. Sen ovat Facebookin algoritmit tehneet varsin helpoksi. Näissä ryhmissä, etenkin kalastukseen liittyvissä, tulee varsin usein vastaan kirjoituksia, joissa käsitellään minulle työn vuoksi tuttuja aiheita. Kommentoin tällaisiin keskusteluihin satunnaisesti. Jos kirjoituksissa on täysin väärää tietoa, silloin pyrin ohjaamaan oikean tiedon ääreelle. Jos työnantajani olisi esimerkiksi jokin eränkäynnin etujärjestö tai eräilyyn täysin liittymätön, ottaisin asioihin varmasti enemmän kantaa.

Twitterissä seuraan asioita taustalla. Minulle Twitter näyttäytyy lähes ainoastaan vaikuttajaviestinnän kanavana, jota tarkkailen usein vain työajalla. Seuraan pääosin eräalan toimijoita, järjestöjä ja ihmisiä. Osallistun harvoin keskusteluun, sillä viihdyn tarkkailijan roolissa hieman liiankin hyvin. Olisin varmasti ahkerampi kirjoittaja ja osallistuja, jos työssäni tekisin enemmän päätöksiä tai haluaisin rakentaa itsestäni tai työnantajastani tietynlaista mielikuvaa. Ainakaan vielä en ole kokenut tähän tarvetta.

Välillä tuntuu vaivaannuttavalta ja välillä hienolta, kun omat työt hyppäävät silmiin päivitysvirrassa. Tunteet ovat pinnassa, kun saa pitkän työn päätteeksi julkaistua aikakauslehden, ja ensimmäinen silmiin osunut kommentti on ”paska lehti”. Vastaavasti tuntuu hyvältä, jos joku tuntematon kehuu. Algoritmit ovat nostaneet silmieni eteen kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin pahaa.

Ilkka Numminen