Tänä keväänä minulla on ollut ilo, kiire ja kunnia saada kirjoittaa pääaineeni kanditutkielma sekä sivuaineeni harjoitusproseminaarityö. Olen päässyt opponoimaan ja kommentoimaan lukuisia kanssaopiskelijoiden töitä, perehtymään oikeaoppiseen lähdeviitteiden merkintätapaan, sukeltanut Wordin käytön ihmeelliseen maailmaan (opin muun muassa tekemään automaattisen sisällysluettelon!) sekä uppoutumaan tunneiksi lähdekirjallisuuden tutkimisen pariin. Tieteellisen kirjoittamisen konventiot ovat juurtuneet osaksi mieltäni, ja kirjastosta on tullut toinen kotini. Tarkkailen maailmaa tekstianalyysilasien lävitse ja suhtaudun kriittisesti kaikkiin lukemiini ja näkemiini teksteihin.

Innokas kirjoittajanalku

Näin ei kuitenkaan ollut vielä pari kuukautta sitten! Tässäpä siis yhden naisen näkemys ja pilke silmäkulmassa kirjoitettu sukellus suurten tutkijanalkujen eli kandiensa tai esseidensä kanssa painiskelevien suomen kielen opiskelijoiden kirjoitusprosessiin – tekstintutkimuksen näkökulmasta tietenkin! Kommentoi toki artikkelia ja kerro, samaistuitko kirjoittamisen haasteisiin.

Tutkielma alkaa aina otsikosta. Tutkijanalkujen otsikot tahtovat joko kaikessa tarkkuudessaan venyä superpitkiksi tai sitten päinvastoin tiivistyä niin ytimekkäiksi, ettei kokeneinkaan professori tahdo saada selvää ohjattavansa tutkielman aiheesta. Trendikkään suomen kielen opiskelijan kandissa näkyy tänä keväänä näppärä nosto aineistosta, kuten vaikka ”Ruudut ja sukkabootsit”. Otsikko naurattaa ennen kaikkea nokkelaa kirjoittajaa itseään, kun taas opponoija ihmettelee, miten lentävän lausahduksen informatiivisuutta kommentoisi kauniisti.

Kansilehden otsikkoa seuraa usein pitkä rimpsu taustietoja, joista selviää ainakin työn kirjoittaja, oppiaine, tiedekunta, kaiman kissan rusetin väri, ilmestymisaika sekä muuta tärkeää järjestyksessä, jonka oikeellisuudesta kukaan ei ole täysin tietoinen. Sisällysluettelo taas luo ensi katsauksen työn rakenteeseen: reipas tutkijanalku on joko jakanut työnsä armottomaksi alaotsikoiden viidakoksi tai sitten kokonaan unohtanut mahdollisuuden väliotsikointiin. Näppärimmät ovat selvittäneet automaattisen sisällysluettelon salat (allekirjoittanut asuu onnekseen insinöörin kanssa samassa taloudessa ja sai siten hieman apua oman työnsä kanssa) eikä heidän tarvitse kamppailla sivunumeroiden symmetrisen tasaamisen kanssa.

Johdantoluku raavitaan kasaan ensin tutkimussuunnitelman pohjalta ja kirjoitetaan myöhemmin uudestaan, kun nähdään, mitä kandityössä oikeastaan tutkittiinkaan. Suomen kielen opiskelijat ovat tottuneet menemään suoraan asiaan ja esittelevät heti ensimmäisessä virkkeessä tutkielmansa aiheen sekä tutkimuskysymykset. Vertailun vuoksi kirjallisuustieteen opiskelijoiden toimintakulttuuriin taas kuuluu teoksen miljöön varjojen pohdintaa ja kirjailijan elämänkerran valottamista ennen varsinaisen aiheen esittelyä. Johdannon tavoin myös tutkimuskysymykset tarkentuvat ja muotoutuvat vasta työtä tehdessä. Johdantoluvun viimeinen kappale sen sijaan sisältää tyylikästä metatekstiä tulevasta ja antaa kirjoittajastaan osaavan kuvan.

Kirjoitusprosessin kruunaa kandinvoittokahvit kurssikamun kanssa.

Teoriaosuuteen taas on puserrettu kaikki edelliskuukausien aikana opittu tieto tutkimuksen käsittelyosuuden taustoittamiseksi. Teksti viliseekin lähdeviitteitä, sulkeita, ajatusviivoja ja niiden sulkeiden väärällä puolella olevia pisteitä (urbaanin legendan mukaan pisteet elävät ihan tosi omaa elämäänsä ja hyppivät itsekseen sinne sulkeiden väärälle puolelle, kun katse välttää!). Tieteellistä tyyliä luovat hienojen käsitteiden, kuten ”diskurssit” tai ”genre” itsevarma käyttö, ja ne kaikessa krumeluurissaankin representoivat kirjoittajansa intellektuelliutta, altruistisia intentioita sekä valaistuneisuutta hypoteesiensa paikkansapitävyydestä.

Myös tutkielman analyysiosuutta värittävät tieteellisen kirjoittamisen konventioille tyypilliset fraasit, kuten ”tutkielmassani ilmenee” tai ”aineistossani esiintyy”, joka muuten esiintyi esiintymisiä listaavan ja esiintymisistä tykkäävän allekirjoittaneen työssä opponentin laskujen mukaan yhteensä 47 kertaa. Tämä on tosi juttu. Fiksujen ja monipuolisten verbivalintojen lisäksi analyysia tukevat iloisen väriset piirakkakuviot sekä tolppataulukot, joihin aloitteleva tutkija ei kuitenkaan aina muista lisätä lukuja. Lähdeviitteet ennen aikaista vanhenemista aiheuttavine pisteineen kulkevat yhä urheasti matkassa mukana, sillä haluaahan tutkijanalku osoittaa kykynsä teorian hyödyntämiseen analyysissaan.

Loppuluvun kohdalla sen sijaan on jo havaittavissa lievää kirjoittamisinnon hiipumista, mikä ilmenee toistona sekä analyysiluvusta kopioitujen virkkeiden muodossa – kun on kerran keksinyt ytimekkään tavan tiivistää jokin asia, houkutus hyödyntää samaa fraasia on ilmeisen suuri. Johdannon tavoin myös loppulukuun on liitetty tyylikästä metatekstiä tutkimuksen haasteiden voittamisesta sekä mahdollisuuksista jatkotutkimukseen, toisin sanoen tutkimuksen jatkamisesta gradun parissa. Viimeisenä vuorossa on kunkin kirjoittajan kauhu: lähdeluettelo. Viitteiden merkitsemisen tavoin myös lähdeteosten merkitseminen on täysin oma taiteenlajinsa, jossa onnistuminen vaatii mitä ilmeisemmin vuosien harjaannusta sekä tähtien suotuisaa linjaa kirjoitushetkellä.

Kaiken kaikkiaan tutkielmat ovat kirjoittajiensa näköisiä, ja päällimmäisinä niistä huokuu yritys ja ponnistus proseminaarikurssin taikka kirjallisuuden analyysikurssin läpäisemiseksi! Hienointa on, että tutkielmat paranevat vuosi vuodelta, kun tutkijanalut kasvavat ihan oikeiksi tutkijoiksi.

Karoliina Posti