Suomen ja koko Euroopan Unionin ainoa alkuperäiskansan statuksen saanut kansa ovat saamelaiset. Heidän tuntematonta eurooppalaista alkuperää olevat esi-isänsä vaelsivat Norjan rannikkoa pohjoiseen heti sen vapauduttua mannerjäästä ja levittäytyivät sieltä etelään. Suomalais-ugrilaisen kielen he omaksuivat vasta myöhempinä vuosituhansina sen puhujien tunkeuduttua kaakosta nykyisen Suomen alueelle. Hiljalleen tämä kielimuoto muuttui ja kehittyi ns. suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi, josta sekä itämerensuomalaiset kielet että saamen kielet ovat peräisin. Saamelaiset asuivat pitkään, keskiajalle saakka, koko Suomenniemellä limittäin suomalaisten kanssa, mutta joutuivat perääntymään pohjoiseen maanviljelyä harjoittaneen (suomalaisen) väestön tieltä.

Yksi kansa – monta kieltä

Saamelaiset pitävät itseään yhtenä kansana, mutta he puhuvat monta eri saamen kieltä. Voimakas yhteinen identiteetti johtuu toisaalta lähisukulaisuudesta, mutta samalla se on myös järkevää politiikkaa: pienen kansan ei kannata pirstaloitua,jos se haluaa ajaa
omia oikeuksiaan enemmistöjen paineessa.

Saamen kieliä (joita 1980-luvulle asti nimitettiin murteiksi) on elossa vielä yhdeksän, mutta osalla niistä on vain muutamia puhujia. Kaikissa neljässä maassa, joissa saamelaiset asuvat, eli Norjassa, Suomessa, Ruotsissa ja Venäjällä puhutaan vähintään kolmea eri saamen kieltä. Sekä Norjassa että Ruotsissa puhutaan pohjoissaamen lisäksi etelä-, luulajan-, uumajan- ja piitimensaamea, joista kaksi viimeksimainittua ovat enää muutaman puhujan varassa. Suomen saamen kielet ovat pohjois-, koltan- ja inarinsaame. Osa koltista asuu Venäjällä; lisäksi siellä puhutaan kildinin- ja turjansaamea. Kuolan niemimaalla puhuttu akkalansaame sammui 2000-luvun alkuvuosina. Suomessa tiedetään puhutun ns. keminsaamea vielä 1600-luvulla, mutta kielestä on säilynyt vain Johannes Schefferuksen Lapponia-teoksessaan v. 1674 julkaisemat kolme runoa.

Suurin osa kaikista saamenkielisistä puhuu pohjoissaamea, jonka puhujamäärä on arvioitu alle 30 000:ksi. Sen asema on vahvin, etenkin sen jälkeen kun sille v. 1978 luotiin yhteispohjoismainen ortografia, joka on mahdollistanut valtioiden rajat ylittävän yhteistyön ja esimerkiksi yhteisen oppikirjatuotannon. Muiden saamen kielten puhujat ovat vähemmistöjä vähemmistössä, joten niiden asema on paljon heikompi.

Elinkeinojen muutos

Poronhoito liitetään usein saamelaisuuteen, vaikka poronhoito nykymuodossaan ei palaudu keskiaikaa pidemmälle, Suomessa 1500-luvulle. Aikaisemmin saamelaiset harjoittivat villipeuran metsästystä. Suomen saamelaisista vain pieni vähemmistö toimii enää poronhoidon parissa. Lisäksi Suomessa myös suomalaiset voivat omistaa poroja toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa, joissa poronhoito on lailla rajoitettu saamelaisten elinkeinoksi. Naapurimaissammekaan kuitenkaan kaikki saamelaiset eivät ole poronhoitajia.

Suomen saamelaisista n. 60 % asuu poronhoitoalueen ja virallisen, kolmesta pohjoisimmasta kunnastamme (Inari, Utsjoki, Enontekiö ja Sodankylän pohjoisosa) koostuvan saamelaisalueenkin ulkopuolella. Helsinki on Suomen saamelaisin kaupunki.

Aseman muutos

Saamelaisten historia on täynnä sortoa: alueen valtiot ja niiden valtakoneistot eivät ole tunnustaneet saamelaisten oikeuksia omaan maahansa, kieleensä tai kulttuuriinsa täysin vieläkään, vaikka muutos on etenkin 1900-luvun loppupuolelta alkaen ollut huima. Aikaisempina vuosisatoina saamelaisia kiellettiin puhumasta omaa kieltään, harjoittamasta omaa uskontoaan ja vaalimasta omaa kulttuuriaan. Heitä pidettiin alempana, primitiivisenä kansana Skandinavian muihin asukkaisiin verrattuna. Kyse oli samasta eurooppalaisten vieraisiin kansoihin kohdistamasta halveksunnasta ja hyväksikäytöstä, mikä oli nähtävissä siirtomaaisäntien suhteessa alistamiinsa kansoihin eri puolilla maailmaa.
1900-luvulla asenteet alkoivat hitaasti muuttua. Pohjoismaiden saamelaiset kerääntyivät ensimmäistä kertaa yhteiseen kokoukseen Norjan Trondheimiin 6.2.1917. Päivää juhlitaan yhä saamelaisten virallisena kansallispäivänä. Pohjoismainen yhteistyö saamelaisasioissa alkoi voimistua ja lopulta kantaa hedelmää. Myös ympäröivä yhteiskunta ja maailma muuttuivat suvaitsevaisemmiksi.

Altan patokiista Pohjois-Norjassa 1980-luvulla herätti saamelaisten taistelun omien oikeuksiensa ja ympäristönsä suojelemiseksi. Saamelaiskysymyksestä tuli ihmisoikeuskysymys. Saamelaiset tunnustettiin alkuperäiskansaksi Norjan perustuslaissa v. 1988. Seuraavana vuonna Norjan Saamelaiskäräjät aloitti toimintansa. Suomen saamelaiskäräjät perustettiin v. 1995. Se on kuin saamelaisten eduskunta. Sen ”tärkein tehtävä on toteuttaa perustuslaissa sille säädettyjä tehtäviä eli toteuttaa saamelaista kulttuuri-itsehallintoa sekä turvata saamelaisen alkuperäiskansakulttuurin säilyminen ja kehittyminen. Saamelainen kulttuuri-itsehallinto koskee saamelaisten kotiseutualuetta” (eli Suomen pohjoisimpia kuntia). Laki ei tue saamelaisten oikeuksia omaan kieleensä ja kulttuuriinsa muualla maassa. Suomi ei edelleenkään ole ratifioinut alkuperäiskansan oikeuksia turvaavaa ILO 169 -sopimusta.

Kielen kuoleminen vai kielen elpyminen

Suomessakin saamelaisia lapsia kiellettiin vielä 1900-luvun puoliväliin asti puhumastakoulussa omaa kieltään, vaikka he olisivat olleet täysin ummikkoja. Näin kokonaisiin ikäluokkiin saatiinistutetuksi stigma, häpeä omaa kieltä kohtaan. Kun lapsuudessaan kielensä vuoksi kärsimään joutuneet ihmiset saivat omia lapsia, he puhuivat näille vain suomea, koska eivät halunneet lasten joutuvan kokemaan samoja ongelmia. Syntyi ikäluokkia, jotka olivat tyystin menettäneet äidinkielensä.

Inarinsaame, joka on ainoa pelkästään Suomessa puhuttava saamenkieli, alkoi 1980-luvulla näyttää jo menetetyltä kieleltä, kun sitä puhuvia lapsia oli vain muutama ja aikuisiakin vain noin 200. Yksityisten säätiöiden ja tarmokkaan kansalaistoiminnan tuella kielen häviäminen saatiin estetyksi. Inariin perustettiin kielipesä, jossa syntyperältään inarinsaamelaiset mutta kieltä osaamattomat päiväkotilapset pääsivät inarinsaamelaiseen kielikylpyyn. Opettajina toimivat pääasiassa heidän isovanhempiensa ikäiset ihmiset, sillä heidän vanhempiensa sukupolvi oli jo menettänyt kielensä. Valtio tuli vastaan perustamalla inarinsaamenkielisen luokan, kun lapset siihen ikään ehtivät, ja laajentamalla
äidinkielistä opetusta edelleen lukioon asti. Näin inarinsaamelaisten puhujien määrä kasvoi lähes kolmanneksella. Projekti vaikutti myös aikuisiin: monet alkoivat opiskella kadottamaansa kieltä. – Nyt samalla kielipesämetodilla yritetään pelastaa myös Suomessa puhuttava koltansaame.

Asenteiden muutos

Lappia on vuosikymmenien ajan myyty turisteille tekaistun saamelaisuuden kautta: kaupoissa on myyty saamelaisrihkamaa, muka-saamelaiset ovat ajeluttaneet matkailijoita poroilla tai esiintyneet rumpua lyövinä noitina jne. Ei tällainen kulttuurinen omiminen ole vieläkään kokonaan matkailuelinkeinosta väistynyt, mutta vähentynyt se sentään on: tehdään ero aidon saamelaisen kulttuurin ja feikin välillä.

Vielä 1990-luvun alun suosikkihupailussa saamelaiset esitettiin likaisina nunnukkanunnukkaa hoilaavina juoppoina. Poikkeavuutta ja erilaisuutta – tässä tapauksessa kansallisuuteen perustuvaa – pilkattiin avoimesti. Sittemmin yhteiskunnan yleiset asenteet ovat muuttuneet sivistyneemmiksi (vaikka etenkin somessa näkyy myös vastakkaisia trendejä).
Viime vuonna kohahdutti erään suomalaisen taiteilijan videoteos, jossa verkkosukkahousuihin ja mustiin latex-pöksyihin pukeutunut nainen pyöritteli takamustaan kameran edessä; takamuksen lisäksi hänestä näkyi vain perinteisen lapintakin lieve. Saamelaiset luonnollisesti pitivät teosta saamelaiskulttuuria herjaavana. Joku saattaa arvostella reaktiota herkkähipiäiseksi. Me suomenkieliset voimme pilkata omaa kulttuuriamme melko rajustikin, mutta emme mekään kovin hevin hyväksy, että muut tekevät niin. Vähemmistökansan kulttuurin tunnusmerkki (kuten lapintakki) viittaa herkästi koko kansaan, siitä tulee kansan symboli, ja tätä symbolia halventamalla osoitetaan halveksuntaa koko kansaa kohtaan.

Tulevaisuus?

Moneen muuhun uralilaiseen kansaan verrattuna saamelaisten tilannetta voi pitää melko hyvänä, vaikka heidän lukumääränsä ei ole korkea. Suurin osa heistä elää pohjoismaisessa demokratiassa, jossa tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus koskee myös vähemmistökansoja. Saamelaiset pyrkivät johdonmukaisesti oman asemansa parantamiseen ja toimivat aktiivisesti myös maailman alkuperäiskansaliikkeessä. Vaikka monet saamen kielistä ovat sammumisen partaalla, rohkaiseva on inarinsaamen kääntäminen kuolevasta kielestä elpyneeksi kieleksi. Tällaiset esimerkit kasvattavat luottamusta saamen kielen ja saamelaisen kulttuurin tulevaisuuteen.

Sirkka Saarinen
FT, suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori
Turun yliopisto