Maaliskuinen aamu sarastaa Ylioppilaskylässä. Vedän täkkiä tiukemmin ympärilleni, sillä kämpässämme on hyytävän kylmä – mikä on hyvin tyypillistä opiskelija-asunnoissa näin talvisaikaan, koska lämmityksessäkin säästetään. Käännän kylkeä, mutta samassa herätyskelloni alkaa soida. Ponnahdan ylös. On keskiviikko 9.3.

Vedän unenpöpperöisenä valkoiset haalarit jalkaan. Eilen illalla vasta kiinnitin viimeisimmät haalarimerkit nätisti paikoilleen. Ylioppilaslakkini puristaa. Onko se aina ollut näin tiukka? Aamiaiseksi syön kaksi korppua ja hörppään kupillisen kahvia (josta puolet pääsi jälleen kerran jäähtymään, lieneekö tuo kiireen vai kylmän kämpän syytä, kuka tietää).

Vatsassani kipristelee. Kello rientää ja minä riennän bussiin. Ystäväni, joka opiskelee englantia pääaineenaan, onkin jo odottamassa pysäkillä. Hän hymähtää hyväksyvästi vaatetukselleni ja valittelee sitä, että hänen ylioppilaslakkinsa on kotona kaukana Ylivieskassa. Jäämme pois Turun Tuomiokirkkopuistossa, minne sekalainen opiskelijajoukko on kerääntynyt odottamaan lähtöä. Näen ympärilläni äänekkäästi porisevia ystäväporukoita, ylioppilaslakkeja, kaikenkirjavia haalareita ja muutaman kyltin huolellisesti valittuine iskulauseineen. Odotamme, että seurueemme viimeisetkin ”mattimyöhäiset” pääsevät paikalle. Yliopistopapit kiertävät opiskelijoiden keskellä jakamassa kahvia ja toivottamassa onnea matkaan.

Kello 10.30 kolme bussia lähtivät lopulta aivan aikataulussa kohti Helsingin Senaatintoria. Turun yliopiston ylioppilaskunta oli järjestänyt kyydityksen Senaatintorille yhdessä Åbo Akademin ylioppilaskunnan kanssa. Bussissa tunnelma vaihteli. Osa porukasta jutteli niitä näitä, osa nukkui läpi matkan. Itse vedin nälkääni pussillisen suolapähkinöitä, jonka olin saanut heti matkan alussa. Yliopistopapit olivat ystävällisesti varustaneet meidät pikku eväillä.

Perillä Senaatintorin aukiolla päätimme ystävieni kanssa piipahtaa nopeasti äitini työhuoneella Topeliassa. Hallituksen yliopistoihin kohdistuneet leikkaukset ovat kävelyttäneet hänetkin lankulle, odottamaan lopullista tuomiota. Ketään meistä ei päästetä helpolla, minä ajattelin, ei yliopistojen henkilökuntaa, eikä opiskelijoita. Äitini sydämellinen rutistus, jota seurasi kehotus pitää meteliä opiskelijoiden etuuksien puolesta, merkitsi minulle enemmän kuin hän todennäköisesti osaisi aavistaakaan. (Ja kyllä, minähän pidin meteliä niin, että kurkkuni kiitti vielä seuraavanakin päivänä.)

Senaatintorille oli tällä välin kerääntynyt näyttävä 3000 opiskelijan joukko. Ainejärjestöjen ja yliopistojen liput liehuivat ja rummut pärisivät. Päiden yläpuolelle kohti taivasta kurottuivat kyltit, jotka tiivistivät opiskelijoiden kokemat epäoikeudenmukaisuuden ja ahdistuksen tunteet (henkilökohtaisena suosikkinani ”Miehet, jotka vihaavat opiskelijoita”). Kaikille osallistujille jaettiin pienet mustat laput, joihin oli kirjoitettu ylös hallituksen kaavailemat leikkausluvut. Luvut, jotka kertovat karua tarinaa; opintoraha tulisi tulevaisuudessa olemaan 87 euroa vähemmän, mutta lainaa opiskelijat saisivat (tai pakon edessä joutuisivat) nostamaan enemmän. Lainasta hyvitettäisiin suositeltavan valmistumisajan (viisi vuotta) puitteissa 10% aiempaa vähemmän. Opintopisteitä pitäisi leikkausten riuduttaman opiskelijan kuitenkin jaksaa pakertaa vuodessa kasaan 5 opintopistettä enemmän. En voi olla pohtimatta sitä, että mahtavatkohan päättäjät enää edes muistaa millaista on olla opiskelija?

Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme TYYn tummansinisen banderollin, jonka liepeille jäimme kuuntelemaan avauspuheita. Edellisestä mielenosoituksesta tutuksi tullutta mantraa ”näpit irti opintotuesta!” huudettiin niin, että Senaatintori raikasi. Puristin pientä mustaa lappua nyrkissäni niin tiukasti, että se lopulta repesi. En huutanut ainoastaan siellä ulkona. Sisimmässäni olin huutanut jo pitkään, kuten epäilemättä moni muukin. Vaan tulisimmeko me todella kuulluiksi? Olisiko äänillämme mitään merkitystä?

Senaatintorilta jatkoimme Aleksanterinkatua pitkin Mannerheimintielle, ja sieltä lopulta kansalaistorille. Paikalliset pysähtyivät seuraamaan kulkuetta sivusta ja ottamaan siitä valokuvia. Toimittajat pörräsivät siellä täällä. Me marssimme määrätietoisesti eteenpäin toistaen iskulauseita: ”Stubb, Soini, Sipilä, emme alistu ikinä!” ja ”opiskelu on tärkeä, käyttäkää järkeä!” sekä ”näpit irti opintotuesta!”.

Kuva: Erik Siekkinen

Kansalaistorilla kuulimme ensin opiskelijajärjestöjen kannustavia puheita ja lämmittelimme opintotukijumpan – jonka kantavana teemana oli kyykkääminen – tahtiin. Tämän jälkeen eduskuntapuolueiden edustajat pääsivät ääneen. Kokoomuksen Sanna Lauslahti sai tuta opiskelijoiden raivon kaikista väkevimmin. Itse en ikimaailmassa olisi halunnut seistä hänen paikallaan siinä korokkeella, petetyn ja vihaisen opiskelijameren edessä. Kovaääniset buuaukset halkoivat ilmaa. Helpolla eivät päässeet muutkaan hallituspuolueet. Sen sijaan Vihreiden Ville Niinistö vaikutti poliitikoksi varsin vilpittömältä, lähestulkoon enkeliltä, ja hänen puheitaan kiiteltiin. Paavo Arhinmäki ja Antti Rinne ratsastivat pitkälti opposition aallonharjalla. RKP:n Mikaela Nylanderin humoristisella otteella höystetty sutkautus siitä, ettei kaikilla ole ”pappa som betalar” ei olisi voinut olla yhtään osuvampi. Kaikille puolue-edustajille ojennettiin symbolisena eleenä makaronipussi, jonka mukana ei ollut tonnikalaa, sillä opiskelijoilla ei pian olisi siihenkään enää varaa.

Puheiden jälkeen väsynyt, viluinen ja käheä-ääninen opiskelijalauma hajaantui pienempiin ryhmiin, jotka jatkoivat kukin omaan suuntaansa. Hiljaisuus laskeutui. Minä ja ystäväni suunnistimme takaisin Turkuun suuntaaville busseille.

Paluubussissa vierustoverini Hanna tökkää minua kylkeen ja osoittaa kännykkänsä näyttöä. Yle uutisten nettisivuilla oli julkaistu jo kolmen jälkeen iltapäivästä juttu ”Opintotukiprotesti ei käännä ministerin päätä, vaikka ’epämiellyttävältä’ tuntuu” (yle.fi 9.3.2016). Jutun kuvassa olevasta opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen ilmeestä on luettavissa jo kaikille tutuksi tullut valtiovarainministeri Alexander Stubbin lanseeraama ja kaiken puhuva kommentti ”sori siitä”. Muistelin mielenosoituksessa näkemääni kylttiä, jossa luki: ”Sori siitä ei nyt riitä”. Vaan onko meillä enää muuta mahdollisuutta, kuin tyytyä siihen?

Minä olen vain yksi niistä pienistä mielenosoittajista, jotka raahautuivat Helsinkiin saadakseen äänensä kuuluviin hallituksen investointimetelin ja hätäisten päätösten keskellä. Yksi niistä, jotka taistelevat sen puolesta, että kaikilla, taustastaan riippumatta, olisi jatkossakin mahdollisuus kouluttautua. Loppujen lopuksi harva meistä syntyy siihen varakkaaseen, keskiluokkaiseen perheeseen. Mielenosoituksessa meitä kehotettiin muistamaan tuo päivä ja jatkamaan taistelua opiskelijoiden tulevaisuuden puolesta. Ja ainakin omalta osaltani voin vannoa, että niin aion myös tehdä.

Mira Modinos