Ensimmäinen kosketukseni Sinikka Svärdin sanoituksiin on kahdeksan vuoden takaa. Tarja Turunen tulkitsi konsertissaan joululaulun Henkäys ikuisuutta. Laulussa sanottiin paljon ja suuria – silti yksinkertaisesti. Mielenkiintoni oli herännyt. Sittemmin olen huomannut Sinikan nimen vilahtavan radiosoitoissa siellä täällä.

Sinikka Svärd

Oven avaa iloinen, puhelias, kaunis viisikymppinen nainen. Puhua pulputamme kuulumisia ja tutustumme. Juttua riittäisi. Joudun komentamaan itseäni, jotta valmiiksi mietityt kysymykset tulisi kysyttyä. Suurta yleisöä ei ehkä kiinnosta ensisijaisesti yhteiset tuttumme ja lastemme iät. Sinikasta välittyy aitous ja rohkeus. Etuoikeutettua haastatella häntä, ajattelen.

Sinikan syksy on täynnä mielenkiintoisia julkaisuja. Syyskuussa ilmestyi Johanna Iivanaisen levy Mustarastas laulaa, jolla kaikki sanoitukset ovat Sinikan käsialaa, sävellykset Johannan. Sinikka mainitsee levyltä kappaleen Pieni hiljainen onni.

Istun yhä korituolissa ja nautin tästä.
Kiirettä kun ei oo mihinkään.
Karsin kaiken joutavan nyt vihdoin elämästä.
Kaksin käsin tartun tärkeimpään.
Tämä pieni hiljainen onni,
sen löysin kun etsinyt en.
Kun suljin hetkeksi silmät ja istuin haaveillen.
Tämä pieni hiljainen onni on tyhjissä käsissä vain.
Ja kun kerroin muillekin siitä,
yhä enemmän onnea sain.

− Karsin kaiken joutavan nyt vihdoin elämästä, Sinikka siteeraa itseään. − Tässä iässä alkaa ymmärtää, että minäkin kuolen. Nelikymppisenä mulla oli tapana puhua, että ’jos mä kuolen’. Ajattele: Jos! Nyt ymmärrän, että se on kun, ja siksi haluan karsia kaiken turhan. Esimerkiksi sellaiset työt, joista en saa iloa.

− Johannan kanssa on upeaa tehdä yhteistyötä. Me jaoimme alusta asti paljon asioita, puhuimme valtavasti. Sanoittajan työ on yksinäistä; tällaiset ihmiset ovat työyhteisöni, Sinikka toteaa.

Sinikan kanssa saa nauraa paljon. Ja välillä liikuttua, pohdiskella elämää. Vanhenemista, opiskeluja, lapsia, työtä, rakkautta.

Marraskuun ensimmäinen päivä julkaistiin 24-vuotiaan Suvi Teräsniskan uusin levy, joka myi kahdessa viikossa platinaa. Siltä löytyy Sinikan sanoittama kappale Piironki, jonka sovitus haitareineen maalaa selväpiirteisen kuvan lapsuudesta, kuin suoraan suomifilmin maisemasta. Kappale noteerattiin muun muassa Rytmin levyarvostelussa.
− Teatraalinen “Piironki” nousee vahvasti esille, Pale Saarinen kirjoittaa (1.11.2013).
Marraskuun puolivälissä ilmestyi Paula Koivuniemen ensimmäinen joululevy, jolla niin ikään on Sinikan teksti, jouluinen Ilon hetkiä.

Millainen musiikki sanoittajaan uppoaa?
− Monenlainen: slovarit, lattarit, kantri, Sinikka luettelee. − Musiikin suhteen en ole silti kaikkiruokainen. Suomalaista räppiä en kuuntele: huono suomen kieli ja riimitykset häiritsevät. Sanoittajana haluaisin itse uudistua. Poispäin perusiskelmästä – ehkä jatsin suuntaan. Tosin musiikkityylien rajat ovat nykyään häilyviä, Sinikka pohtii.− Laulelmamusiikin sanoituksia teenkin, esimerkiksi Johanna Kurkelalle.

Sinikka kirjoittaa koko ajan myös runoja. Syyskuun lopussa julkaistiin kahdeksas runokirja Ajattelen sinua (kuvittanut Julia Prusi). Seuraava on jo työn alla ja ilmestyy ensi keväänä. Runojen kirjoittaminen viehättää Sinikkaa: − Kirjoittaminen on vapaampaa kuin lauluissa.

Sinikan ensimmäinen runokirja Ruusu sinulle (kuvittanut Kristiina Turtonen) ilmestyi vuonna 2006.  Se on myynyt jo 13 000 kpl, mikä on poikkeuksellisen suuri määrä runoteokselle. Sinikka nostaa kirjoistaan esiin vielä 2008 ilmestyneen Kerron sinulle rakkaudesta (kuvittanut Sinikka Hautamäki). − Silloin minulle tuli palava halu kirjoittaa rakkausrunoja, mitä en ollut ennen tehnyt, runoilija muistelee. − Ne kertoo musta, vieressä istuva miesystävä Kyösti Niemelä virnistää. − Joo, sieltä voi lukea likaiset yksityiskohdat, Sinikka kuittaa.

Sinikka on tehnyt kymmenen vuotta töitä päätoimisena laulujen sanoittajana. Sitä ennen hän toimi kehitysvammaohjaajana. Takana on jo nyt satoja runoja ja sanoituksia − yhä useampi levyillä kaikkien kuunneltavana. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, Sinikka? − Tykkäisin kirjoittaa proosaa. Ensimmäinen romaanini on työn alla, Sinikka vihjaa. Toimittaja jää mielenkiinnolla odottamaan.

Ihmiset inspiroivat herkkävaistoista kirjoittajaa. Toisaalta työ vaatii rauhaa, ja Sinikka nauttii myös yksin olemisesta. − Teen töitä kotonani luurit päässä, kuuntelen sävellyksiä ja laulaa loilotan. Olisi outoa, jos joku tässä kulkisi silloin edes takaisin; ei siitä tulisi mitään, neljän aikuisen lapsen äiti hymähtää.

Kirjoittamisen lomassa Sinikka järjestää miesystävänsä Köpin kanssa runoiltoja. − Ne ovat hetkiä, jolloin saan suoran kontaktin yleisöön. Erään runoillan jälkeen yksi kuulijoista tuli kysymään, onko minunkin läheiseni juuri kuollut. Sanoin hiljaa, että ei. Sellaisissa hetkissä tunnen koskettaneeni jotain tärkeää.

Teksti: Sonja Valtonen
Kuva: Kyösti Niemelä