Istun berliiniläisen huoneeni nojatuolissa ja pohdin vaihto-opiskelua. Olen ollut Berliinissä viisi päivää, enkä käsitä, että olen jäämässä tänne kokonaiseksi vuodeksi. Onhan tämä nyt ihan hullua. Mitä ihmettä minä täällä teen. Tuntemattomassa kaupungissa, tuntemattoman kielen ympäröimänä ja tuntemattomien ihmisten nurkissa.

Olin eilen Erasmus-bileissä, jossa juuri kotoa pois muuttaneet kahdeksantoistakesäiset kiinalais- ja japanilaisnuoret humaltuivat kahdesta kahden euron oluesta ja hytkyivät tanssilattialla Call Me Mayben tahtiin. Ehkä koko Berliinin huonoimmissa bileissä.

Baareissa, ruokakaupoissa, museoissa ja jopa kebabilla käyminen on raskasta. En tiedä, miten kaikki toimii. Tilaanko suoraan tiskiltä vai menenkö pöytään istumaan? Asettelenko ruoka-ostokset korista hihnalle vai koko korin hihnalle? Ruoka-listojen lukeminen on haasteista haasteellisin. Metrossa olen kuin puusta tipahtanut linnunpoikanen. Kuikuilen ympärilleni ja yritän paikantaa sijaintini. Jaahas. Olisi pitäny jäädä pois äskeisellä pysäkillä.

Yliopistolla puhuin kuluneella viikolla neljää kieltä päivittäin ja kuulostin Mika Häkkiseltä. Kieli solmussa ja senat sokaisin.

Ja iltaisin olen helvetin väsynyt. Kaadun sänkyyn ja nukun unia näkemättä.

Sitten opin käyttämään metroa.

Kävelen itsevarmasti tunneleissa ja otan juoksuaskeliakin, koska minä osaan. Osaan käyttää maanalaista. Pieni askel Berliinissä, mutta suuri askel voimaantumisessani. Minä nimittäin tiedän, että metro on vasta alkusoittoa. Tiedän, että metroa seuraavat lähijunat, ruokakaupat, kebulat ja kirjakaupat. Schritt für Schritt. Askel askeleelta. Minä opin.

”Get comfortable of being uncomfortable”, sanoo eräs amerikkalainen fitness-orjapiiskuri Youtube-pätkässään. Niinpä.

Havuja, perkele

Mukavuusalueeni laajenee päivittäin eksponentiaalisesti.

Aivoni käyvät ylikierroksilla varmasti vielä monta viikkoa ja koko keho on hälytystilassa, mutta se menee ohi. Taistelen ymmärretyksi tulemisen kanssa vielä monta viikkoa, mutta se menee ohi.

Sopeutuminen on taattua, sillä niin ihmiset tekevät. He sopeutuvat.

Minä otan seuraavaksi metron keskustaan ja menen katsomaan Berliiniä. Hengitän syvään ja kuuntelen sydämeni stressilyöntejä.

Melko ainutlaatuista.

Näytän mukavuusalueelleni närhen pissat ja katson, kuinka laaja tämä maailma oikein on.

Vilmalotta Ala-Tuuhonen
Kielekkeen Berliinin kirjeenvaihtaja