Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011) * * * *
Ohjaus: Tomas Alfredson

Englantilaisen John Le Carrén vakoiluromaaniin perustuvaa elokuvaa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja ei kannata väsyneenä katsoa. Vireässä ja rauhallisessa mielentilassa ja ehkä jopa punaviinilasillisen kera katsottuna elokuvan seitsemänkymmenlukulainen värimaailma ja rautainen näyttelijätyöskentely vievät mukaansa James Bondia huomattavasti vähäeleisempään tiedustelupalvelun maailmaan.

Elokuva sijoittuu kylmän sodan aikaiseen Lontooseen. Brittien tiedustelupalvelun johtohahmo alkaa epäillä, että joku palvelun tärkeässä asemassa oleva henkilö onkin Neuvostoliiton vakooja eli myyrä. Erään epäonnistuneen operaatiokeikan vuoksi johtaja ja hänen alaisensa George Smiley (Gary Oldman) saavat potkut. Smiley kuitenkin junaillaan jatkamaan neuvostovakoojan selvittämistä, vaikka on myös itse yksi epäillyistä.

Tästä alkaa monitahoinen selvitystyö, jonka aikana valotetaan myös Smileyn persoonaa. Hiljainen, eleetön ja alakuloinen Smiley on elämän murjoma raukka, joka kuitenkin työssään on terävä ja armoton. Oldman tekee vakuuttavan ja lempeän tehokkaan roolityön. Harvassa ovat ne kerrat, kun Oldmanin viivasuulla häivähtää hymyä tai surua, mutta läsnäolo on sitäkin tuntuvampi.

Muissa keskeisissä rooleissa nähdään muun muassa John Hurt, Colin Firth ja Benedict Cumberbatch. Miehet hallitsevat tätä tummanharmaata, verkkaista ja arkista elokuvaa, joka kuitenkin koukuttaa syvyydellään ja pikkuhiljaa paljastuvalla loppuratkaisullaan. Elokuva vilisee salkkuja, hissejä, paperipinoja ja ummehtunutta tuoksua muutaman vuosikymmenen takaa. Kerronnallisina yksityiskohtina toimivat takaumat firman pikkujouluihin ja Smileyn vaihtuvat silmälasit. Elokuvassa korostuu dialogia enemmän visuaalisuus, ja lopputulos on mieleenpainuva.

Elokuva on hieno katsaus seitsemänkymmenlukulaiseen kylmän sodan brittitunnelmaan. Actionia kaipaavat eivät tästä elokuvasta syty, mutta tyylikkäiden vakoiluelokuvien ystävät takuulla pitävät.

Annele Saikkonen