Liityin Facebookin käyttäjäksi lokakuussa 2007, juuri sopivasti fuksisyksynäni. Jo heti alussa pidin tästä nettisivustosta. Ensin lisäilin ystävikseni vanhoja lukiokavereitani, sitten aloin käydä niiden muutaman yliopistotoverin kimppuun, joita uskalsin jo ystävikseni laskea. Muistan Facebookin käytön alkuajoilta sen, miten tarkasti ystävyyden rajaa mietinkään. Nykyisin moiselle pähkäilylle jo nauraa. Lisää kaveriksi -nappulaa käytän ilman varmistinta.

Facebookin uutuudenviehätys kesti kauan. Mitä enemmän keräsin ystäviä, sitä enemmän aloin kertoa elämästäni statuspäivityksissäni. Enkä ollut yksin, yhä useampi tiedotti ja tiedottaa arjestaan etusivullani.

Pidemmän päälle se alkoi tökkiä.

Paradoksaalisesti aktiivinen sosiaalisen median käyttö söi tosielämän sosiaalisuutta. Ilmiö on lumipallomainen: ensin joku kertoo hauskan anekdootin profiilissaan, sitten bileissä lasillisten äärellä hän nostaa asian rupattelun varjolla esille. Keskustelu on juuri alkamassa, kunnes se kuolee kituvasti ennen syntymistään seuraaviin sanoihin:

– Joo, mä luin Facebookista!

Tietenkin kasvottaisen keskustelun voisi nähdä olevan Facebookissa aloitetun keskustelun syventämistä. Se ei kuitenkaan ole tasapuolista, koska Facebookin käyttö ei ole automaatio eivätkä kaikki ole kavereita kaikkien kanssa. Oma ja muiden rupattelukäytös alkoi tuntua turhauttavalta. Tähän keskustelukulttuuriin halusin osaltani muutosta. Siksi päätin pitää pienen loman sosiaalisen median jätistä. Kuukausi riittäköön noin alkuunsa, summasin.

Profiilipäivitysten aktiivisuudesta riippuen ystäviään voi parhaimmillaan tai pahimmillaan lukea kuin avointa kirjaa. (Kuva: Wikimedia Commons)

Koitos alkaa 27. syyskuuta. Ajoitus on melko hyvä, syksyn aktiivisin bilekausi alkaa hiljentyä eikä jokaisiin kissanristiäisiin jaksa enää vaivautua. Se onkin ensimmäinen lakkohuomioni, kun Facebookin kalenteri ei muistuta enää huomisista sitseistä. Pitäisi osata itse vaivautua ja kirjoittaa tiedot fyysiseen päivyriin. Ei vaikeaa, mutta niin kovin vaivalloista.

Alkupäivinä lipsuminen tuntuu vaarallisen helpolta. Aamuisin tekisi mieli katsastaa, mitä yön aikana on tapahtunut, iltaisin haluaisin viettää aikaa näytön edessä ihan vain siksi, että jotakin tapahtuisi. Ehkä joku haluaa jutella kanssani. Ehkä joku kertoo hyvän vitsin. Ehkä joku haluaa kaljalle.

Tämähän alkaa tuntua tutulta, kun koko ajan haluaisi viettää aikaa jonkin asian ympärillä ja tuntee mustasukkaisuutta siitä, kun muut saavat käyttää sovellusta mielin määrin. Olen joko rakastunut Facebookiin tai äärimmäisen riippuvainen siitä. Sovitan diagnoosini jälkimmäiseksi.

Alku aina hankalaa, mutta pahin menee onneksi ohi. Noin viikon poissaolon jälkeen Mark Zuckerberg alkaa heräillä. Sähköpostiini alkaa saapua melko säälittävän oloisia ”ilka, sinulla on odottavia ilmoituksia”- ja ”6 kaveriasi odottaa vastauksiasi” -muistutuksia. Minut näemmä halutaan takaisin virtuaaliselle hiekkalaatikolle

Luen hyvän aikaa lakkoni jälkeen helmikuun alussa Turun sanomista, että Facebook on asettanut tavoitteekseen saavuttaa maailman kaikki kaksi miljardia internetin käyttäjää. Toistaiseksi saldona on ”vain” 850 miljoonaa käyttötiliä. Matkaa siis vielä on, semminkin, kun Kiinan markkinoille Facebookilla ei ainakaan vielä ole asiaa, ja Venäjällä Vkontakte.ru pyyhkii toistaiseksi Zuckerbergillä lähinnä vodkatippoja pöydältä.

Mutta Suomessa sosiaalisen median kuningas on selvä. Huomaan muutamien opiskelijajuhlien ja kavereiden kotibileiden menneen ohi, koska olen ilmeisesti saanut kutsut kinkereihin ainoastaan nettiin. Se ei tunnu erityisen pahalta, sillä en odottanutkaan erityiskohtelua. Kaikki ovat Facebookissa – oma moka, jos ei seuraa aikaansa, kaiketi.

Onneksi juhlia riittää käytäväksi puskaradion ja tekstiviestien voiminkin. Ja niissä jutustelu on mahtavaa, koska pitkästä aikaa ”mitä sulle kuuluu” -kysymyksiin saan vastauksia, joita en etukäteen tiedä. Se tuntuu hyvältä, lakkoni ei ole ollutkaan siis täysin turha!

Kuukauden lakon aikana aikaani vapautuu nettisovelluksessa hengailun sijasta paljon muuhun tekemiseen – näin ainakin uumoilen. Tavoitteenani on lukea entistä enemmän kaunokirjallisuutta, opiskella ahkerammin, soitella kavereilleni ja ehkä käydä enemmän vierailuilla, sillä jotenkin kanssakäymistä on ylläpidettävä.

En tee juuri mitään edellä mainituista asioista. Sen sijaan katson ahkerasti erilaisia kissavideoita, Frasierin tuotantokausia tai sompailen muualla bittimaailmassa. Opinnot eivät etene yhtään sen paremmin tai huonommin kuin aikaisemmin. Olen peruslaiska, eikä Facebookittomuus sitä mihinkään muuta. Aikani käytän kaikenlaiseen turhaan joka tapauksessa. Ystävieni luona kylässä käyn muutaman kerran – saman verran kuin Facebookin käytön aikana. Se siitä vanhan ajan seurustelusta ja päiväkaljoista.

Kun kuukauden takaraja alkaa lähestyä, polttelu kasvaa tuskastuttavaksi. Mitä kaikkea profiilissani on tänä aikana tapahtunut? Olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin, kai minulla nyt on paljon enemmän kavereita. Joko 400 ystävän raja on rikki? Ja kuinka selvästi?

Sisäänkirjautumisen aika on käsillä. Ensin sähköpostiosoite omaan lokeroonsa, sitten salasana paikoilleen. En muista salasanani numeroyhdistelmää millään oikein. Onneksi olen kirjoittanut sen lunttilapulle talteen. Paperi on lompakossani seteleiden, ajokortin, Visan ja kaiken tärkeän vieressä. Olen hypistellyt sitä kuukauden aikana muutaman kerran, myönnän.

En pääse heti etusivulleni, jotain kummaa on sattunut. Facebook kertoo, että tililleni on yritetty päästä viimeksi Amsterdamista, mutta ilman tulosta. Merkillinen juttu, kuukauden aikana olen pysynyt tiiviisti Turussa. Pitäisiköhän huolestua? En piittaa. Jatkan silti, ja etusivu latautuu eteeni. Viestejä on alta kymmenen, ilmoituksia parisenkymmentä. Ihan käypäinen saldo. Sen sijaan kaveripyyntöjen määrä on tyrmäävä.

Pyöreä nolla.

Purskahdan spontaaniin nauruun ja päätän avautua asiasta profiilipäivityksessäni. Saan paljon tykkäyksiä ja se lämmittää mieltäni.

Ilkka Numminen