Olisi liioiteltua sanoa, että muistan palvelukseen astumisen kuin eilisen päivän. Melko hyvä muistikuva minulla siitä kuitenkin on. Päivä oli pilvinen, pakkasta oli vain muutama aste. Matka Turusta Upinniemeen taittui junalla. Odotusteni vastaisesti juna oli melko tyhjä. Siellä täällä istui yksinäisiä seniorikansalaisia (työssäkäyvät olivat menneet aiemmilla vuoroilla) sekä pienissä porukoissa lyhyttukkaisia nuoria miehiä, joista kellään ei ollut oikein aavistusta mitä tuleman piti. Ei ollut minullakaan.

Aliupseerioppilas teltan edustalla metsäleirillä (kuva: Joonas Koski)

Ennen armeijaa minulla ei ollut juuri mitään käsitystä siitä, mihin olin päätäni työntämässä. Hatara mielikuvani perustui enimmäkseen joihinkin aiemmin kuulemiini juttuihin sekä harvoihin amerikkalaisiin elokuviin, joiden suuri ystävä en ole koskaan ollut. Ennakkokäsitykseni oli oikeastaan olematon. Ajatuksen tasolla olin harkinnut myös siviilipalvelusta (oikeassa paikassa suoritettuna siitä olisi voinut ehkä olla ammatillisessa mielessä hyötyä tulevaisuudessa), mutta päädyin kuitenkin varusmiespalvelukseen perustaen päätökseni niinkin pätevään argumenttiin, kuin ”Kyllähän sitä nyt… …no eihän sitä… no mutta kyllä hymh-hmh!”. Valintaani ohjannut argumentti on melko yleinen ja sitä käytetään myös muita yhteiskuntamme vakiintuneita instituutioita perustellessa.

Koska olen perusluonteeltani ensisijaisesti sopeutuja, sujui palvelus osaltani sangen jouhevasti. Tulen toimeen auktoriteettien kanssa eikä kurinkaan omaksuminen tuottanut minulle ongelmia. En missään vaiheessa laskenut aamujeni määrää, mikä sai ajan oikeastaan kulumaan nopeammin. Aliupseerikurssin käyneenä pääsin näkemään laitosta useammalta kantilta. Opin kantamaan vastuuta itsestäni ja omien tekojeni lisäksi myös alaisistani ja heidän toimistaan. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, opin myös paljon uutta itsestäni ja ihmisluonteesta joutuessani välillä myös henkisen ja fyysisen rasituksen alaiseksi. Rajaton kiinnostus maailmaan ja sen ilmiöihin tarjosi minulle motivaatiota ja viihdykettä myös hetkinä, joina se olisi ollut muuten vähissä.

Mielenkiintoista oli havaita hienoista muutosta asenteissani ennen ja jälkeen varusmiespalveluksen. Minusta ei ole tullut kiiluvasilmäistä kiihkoisänmaallista patrioottia, en ole alkanut arvottaa ihmisiä heidän reservin sotilasarvonsa perusteella enkä ole alkanut tuhahdella totaalikieltäytyjille taikka siviilipalvelusmiehille. Olen kuitenkin alkanut nähdä asevelvollisuusarmeijan arvon sukupolven yhteen kokoavana ja kasvattavana tekijänä. Kasvattavalla tarkoitan lähinnä sitä, kuinka se kokoaa laaja-alaisesti nuoria yhteiskunnan kaikilta laidoilta yhteen ja kuinka se parhaimmillaan voi avata silmiä toisenlaisille maailmankuville ja tavoille elää.

Armeijassa kohtaa ihmisiä, joihin ei muuten törmäisi. Toki maailmankuvan avartuminen ja ihmisenä kasvaminen on paljolti itsestä kiinni. Armeija ei tee pojista miehiä. Se ei takaa keneenkään aikuistumista, joskaan ei merkittävästi estäkään sitä. Joka tapauksessa jokainen kuitenkin palaa armeijasta hieman eri ihmisenä, kuin sinne aikanaan lähti.

Ilkka Posio

Etusivulla näkyvä kuva: Matias Uusitalo