Osmaan lähdön aamu koitti Turussa ankeana. Vettä satoi ja allekirjoittaneen knalli puristi päätä taas pari numeroa tiukemmin. Lähtöä aikaisti se, että osmaajat olivat lähdön hetkellä kumpikin aivan peeaa, joten Kannan matkakulukorvaukset piti käydä aamulla käteistämässä taloudenhoitajalta, joka onneksi asui matkan varrella. Helsingissä seurasimme kuinka VR myöhäisti myöhäistämästä päästyään jatkoyhteyden lähtöaikaa mutta noin kymmenen minuutin viivästys ei lopulta tuntunut missään. Jee. Sitten junassa sen kuusi vai seitsemän tuntia. Jee. Saatana saapui Moskovaan, mutta juuri muuta en kirjasta lukenutkaan, kun jo nukahdin kukuttuani ties miten pitkään edellisenä yönä. Oivallista valmistautumista tuntemattomaan. Määränpäässä suunnistimme tihkusateisen ja lumikasaisen kaupungin läpi majapaikkaamme keskustan tuntumaan, Joensuun YO-talon vastineeseen. Komeat oli puitteet. Majoittauduttuamme siirryimme kiinalaisen kautta a-kauppaan ja ostin mainion pullollisen nimensä mukaista viiniä: VR.Nyt kuitenkaan ei ollut aika nauttia siitä, viinistä, vaan järjestetyssä ohjelmassa oli vuorossa Itä-Suomen yliopiston lyhyehkö esittely.

Osmassa koetaan hetki fennistien yhteenkuuluvuutta. (kuva: Anni Hukkanen)

Istuimme auditorion etuosassa kun tomminiemismäisen habituksen omaava assistentti tai mikä lie valotti mm. yliopiston logon taustaa, miten filosofinen tiedekunta on tuo ”happirikkaan valtimoveren punainen” terälehti kukkaa kuvaavassa tunnuksessa. Siirryimme tämän jälkeen luennon aikana teetä ja pullaa ja kahvia nauttineina täkäläiseen TYYn saunaan, Skarppiin. Ohjelmassa oli pizzaa, seurustelua ja tutustumisleikkejä joissa unohdetaan välittömästi henkilön suljettua suunsa että kuka hän oikeastaan on. Osanottajia oli jo veteraaneiksi asti, tuntui aika pieneltä olla ekaa kertaa kun paikalla oli niitä parinkymmennen Osman kävijöitä (koko ajan meinaan typota että Osaman). Ilta päättyi tuntien saunomisen ja lörpöttelyn jälkeen joskus ennen kolmea, kolahdellessani sisään emäntämme ovesta. Terminator vietti onnistuneesti kummankin yönsä jossain muualla kuin emäntämme hänelle valmistelemalla patjalla, saati koko asunnossa. Tiedä sitten missä.

Aamu aukeni yllättävänkin ystävällisenä. Talsin yliopistolle juuri sopivasti ehtiäkseni Osman sääntömääräiseen syyskokoukseen. Kokous oli selvää pässinlihaa ainejärjestöjen kuulumisineen ja seuraavan vuoden hallituksen valitsemisineen. Istumme nyt molemmat Osman tämän vuoden hallituksessa. Ei ole rankkaa. Kokouksen jälkeen ruokailtiin ja hoidettiin juoksevat asiat ennen Osma-turnausta. Tässä kohtaa Teemu vetäisi reissun nohevimman peliliikkeen. Hänelle oli selvinnyt vasta matkalle lähdettyämme, että lauantai-illan cocktail-tilaisuus ja kalenterinjulkaisubileet olivat pukukoodiltaan, noh, cocktail. Tavattoman tiukassa aikataulussa hän löysi tiensä paikalliseen kirppariin (itsehän makasin torkkumassa yliopiston käytävillä) ja edusti illan bileissä sitten paitsi tutussa flanellipaidassaan, myös kauniin vihreässä villakangastakissa ja sävyihin sointuvassa punaisessa kravatissa. Sitä cocktailin määrää.

Ennen illan bileitä piti kuitenkin selvittää turnaus alta pois. Leikkimielinen kisa koostui kolmesta osiosta: ensimmäisellä rastilla piti selvitellä anagrammeja kielitieteellisistä termeistä. Joukkueemme Turku/Tampere selvitti kaksi kohtaa kahdestakymmenestä, mikä hiveli sielua. Toisessa osiossa joukkueille jaettiin sattumanvaraiset murrealueet (alueellinen ja sosiaalinen vaihtelu: suorittamatta. Vieläkin.) ja tilanteet, jotka tuli näytellä. Esitimme kahta ujoa venäläistä jotka kävivät itäisessä suomessa naisissa. Enemmän tai vähemmän venäläisen säväyksen esityksellemme toivat Teemun kirpparireissullaan ostamat äärimmäisen ysäri anorakintapainen ja järkyttävän kookkaat noukkarit (inttislangin lempiesimerkkini: noukkarit eli no-can-dot eli paksut ja epäkäytännölliset nahkakintaat). Parhaan esityksen tarjosivat kuitenkin (muistaakseni) oululaiset tulkinnallaan stadilaisesta nuorisosta.

Pöydät koreana Osmassa. (kuva: Anni Hukkanen)

Kolmatta vaihetta varten siirryttiin taas täkäläisen Ylioppilaskylän keskellä sijaitsevan Skarpin pihaan. Kylä toimi raameina seuraavalle ja viimeiselle leikille nimeltä ninja-assassiini. Tarkoitus oli siis hiiviskellä ympäriinsä ja siepata kaikilta muiden joukkueiden edustajilta heidän nauhansa, jotka ennen leikin alkua oli sidottu hihoihin. Joukkueemme hajotettiin surumielin leikkiä varten. Terminator ei osoittautunut nimensä veroiseksi, vaan menetti nauhansa heti kättelyssä tamperelaisille. Häpeällistä, Teemu, akateeminen gangstarappari ja kaikkee (Teemu kommentoi: Leon katu-uskottomasti tyylittelemä solmu aukesi itsestään…).

Sain kuitenkin kostettua Teemun kirvelevän menetyksen jo pieneksi käyneestä joukkueestamme. Pidin Kannan tai oikeastaan Turun lippua korkealla ja keräsinkin aimo kasan nauhoja kunnes omani repäistiin minulta niin että kellokin lähti ranteesta. Kisa saatiin päätökseen oululaisten ollessa viimeisenä pelissä mukana ja siirryimme siistiydyttyämme Play-nimiseen ravitsemusliikkeeseen kuulemaan tuloksia. En muista kuka voitti, mutta Turku se ei ollut. Ei onneksi Tamperekaan, veljesvihaa lietsoakseni. Dekadenteista noutopöydän antimista myöhään yöhön nautittuamme Teemu katosi taas johonkin. ”Pileisiin” kuulemma. Siirryin pienen joensuulaisporukan kanssa majapaikkaamme ja opetin heille myös miten viinaa lantrataan veteen ja perään heitetään c-vitamiini-appelsiiniporetabletti. Dekadenttia kai tämäkin. Minä puolestani opin mitä on ”vätköt”. Illan aikana minulle selvisi myös, että aikaisempi assistentin tomminiemismäisyys oli etiäinen, sillä Tommi Nieminen todellakin elää ja potkii, tätä nykyä Itä-Suomen yliopistossa. Sitä maailman, varsinkin akateemisen sellaisen pienuutta!

Sunnuntaiaamu koetteli voimia jo hieman enemmän. Oli koetellut muitakin, sen verran väsähtäneen näköistä porukkaa brunssilla notkui. Notkui sen tunnin, kunnes oli aika heittää hyvästit ja vaeltaa takaisin sinne mistä oli tultukin. Postittaa kortit ja halata ihmiset. Nyyh. Lähdön haikeutta lievitti vain edessä odottava rentouttava junamatka ja tieto siitä, että seuraava Osma järjestettäisiin jo keväällä. Sitä odotellessa.

Leo Valjanen