Kiireisen joulun keskellä kehotetaan pysähtymään ja miettimään joulun syvempiä merkityksiä: joulun rauhaa, hiljentymistä ja jotakin niin epämääräistä kuin joulun sanomaa. Mutta joulun tavathan ovat perinteitä, ja jostain ne meille ovat periytyneet. Mitä ne kertovat joulunvieton alkuperäisistä merkityksistä?

Kristillinen joulu sanomineen on paikallaan vain vierailemassa. Jeesus on syntynyt 25. joulukuuta – mutta vasta vuodesta 354 lähtien, jolloin Paavi niin julisti. Aivan sattumalta ajankohta oli sama kuin tuohon aikaan Roomassa vietetyn sadonkorjuun juhlan Saturnalian, jonka kristillinen joulu näin syrjäytti.

Saturnalia-juhla ei antanut joululle pelkkää paikkaa kalenterissa, vaan suuren kasan tapoja sen viettoon, joita kristinuskolla ei omasta takaa ollut. Roomalaisilla oli mm. tapana koristella kotinsa juhlaa varten ikivihreillä oksilla, jakaa toisilleen lahjoja sekä syödä, juoda ja herkutella niin että napa paukkui. Kuulostaa varmasti tutulta.
Tosin joulunvieton perinteet eivät ole pelkästään Saturnalia-juhlasta levinneet ympäri maailmaa. Vastaavia sadonkorjuun ja samalla vuodenvaihteen juhlia vietettiin valmiiksi myös muualla. Saturnalia ja kristinuskon joulu ovatkin vain lenkkeinä paljon kauempaa kumpuavan perinteen ketjussa. Suomessa vietettiin kekriä, joka ajoittui vaihtelevasti sadonkorjuun päätökseen loka- marraskuulle. Samaan rytinään sijoittui myös ns. jakoaika, joka edusti vuodenvaihdetta, kahden vuoden väliin jäävää maagista viikon ajanjaksoa. Monet kekrin ja jakoajan perinteistä siirtyivät meillä sellaisinaan jouluun ja uuteen vuoteen.
Mässäily ei todellakaan ollut lainkaan merkityksetön toimenpide vanhoina aikoina, jolloin ruoasta oli useammin pulaa kuin ylitarjontaa. Koska perinne juontaa juurensa vuodenvaihteen juhlasta, jolloin varauduttiin tulevaan vuoteen, on syömiselläkin tähän liittyvä funktio. Herkuttelulla varmistettiin tulevan vuoden yltäkylläisyys.

Onpa pitkään ollut tapana myös jättää joulupöytä katetuksi aina siihen saakka, kunnes arki taas koittaa. Jos tänä aikana ruoka pöydästä pääsi loppumaan, tiesi se taloon köyhyyttä ja epäonnea seuraavana vuonna. Oikeastaan tämän tavan vanhemmassa variaatiossa ruoka jätetään uhrilahjaksi vainajille ja haltioille. Niistä puolestaan ovat joulutontut saaneet esikuvansa.

Talonhaltijat tuppasivat määräämään talon onnen ja vaurauden, rankaisemaan rikkomuksista ja palkitsemaan hyvän kohtelun. Tästä ominaisuudesta joulutontuille on periytynyt tapa tarkkailla, ketkä ansaitsevat joululahjansa ja ketkä pelkkiä risuja. Moraalinvartijoinahaltijat ovat toimineet hyvänä pohjana joulun kasvatukselliselle puolelle.
Nykyinen joulupukkimme on kulkeutunut meille kristinuskon mukana Amerikan kautta, josta se löi punaposkineen itsensä läpi Coca-Colan joulukampanjan myötä. Kekrijuhlaan kuului kuitenkin jo vanhastaan kekripukki – rämäpäinen sarvekas eläinhahmoinen kaveri, joka toimi joulupukkiin nähden käänteisesti. Kekripukki kiersi talosta taloon kestittäväksi ja pakkasi mukaansa lahjoja uhreiksi vainajille. Mitenkäs muutenkaan.

Teksti TEEMU PALANNE